Sappeen asutushistoria ulottuu esihistorialliselle ajalle saakka, mistä kertoo se, että Hartikkalan seudulta on löytynyt useampia kivikautisen Suomusjärven kulttuurin (n.6500-4000 e.Kr.) aikaisia esineitä.. Sappee ei asutuksen suhteen kuulu Hämeen kantaseutuihin luettavan Pälkäneen muinaiskyliin, se on asutettu vakituisesti keskiajalta alkaen. Luikalan, Salmentaan ja Sappeen kylät Pälkäneveden ja Jouttesselän pohjoisrannalla ovat ilmeisesti muodostaneet asutuksellisen yhteisön, koska ne vielä uuden ajan aikanakin kuuluivat samaan jakokuntaan. Kylien ensimmäiset asukkaat ovat ilmeisesti tulleet Onkkaalasta. Ensiksi on todennäköisesti asutettu Luikalan saari, josta asukkaita siirtyi mantereelle salmen toiselle puolelle Salmentaan kylään ja edelleen rantoja pitkin Jouttesselän perälle syntyneeseen Sappeen kylään. Luikalan kylällä oli pitkään ulkopalstoja Salmentaan tilusten joukossa ja Salmentaan taloilla puolestaan Sappeen takamailla.

Asiakirjoissa Sappee mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1448. Vuoden 1539 maakirjan mukaan Sappeessa oli viisi taloa: Hannula, Hartikkala, Heikkilä, Hutila ja Rantala. 1550-luvun lopulla Hartikkalan talo mainitaan omana kylänään. Vuonna 1552 Hannulasta erotettiin Terva, Heikkilästä uusi Heikkilä ja Hutilasta Pakarainen. Vuonna 1570 Hutilasta erotettiin Pietilä ja vuonna 1607 Hartikkalasta uusi Hartikkala. Tervasta, Pakaraisesta ja Pietilästä tuli pysyvät talot kun taas uusi Heikkilä liitettiin takaisin vanhaan Heikkilään jo vuonna 1579 ja uusi Hartikkala takaisin vanhaan Hartikkalaan vuonna 1636. Tämän jälkeen kylässä oli siis kahdeksan taloa: Hannula, Hartikkala, Heikkilä, Hutila, Pakarainen, Pietilä, Rantala ja Terva.

Pälkäneen merkittävin talonpoikainen yhteismylly oli Sappeen mylly Sappeenojassa (tunnetaan paikkakunnalla paremmin Eerolanjokena) vanhan kylätontin länsipuolella. Mylly rakennettiin ilmeisesti pian vakituisten asukkaiden tultua viljelemään Sappeen maita. Ainakin 1500-luvun jälkipuolella se oli jo vakiintuneessa käytössä, sillä sitä verotettiin vuosina 1589-91. Sappeen mylly oli alun perin Sappeen ja Salmentaan talollisten yhteinen ratasmylly, jossa jauhettiin kotitarpeiksi keväisin ja syksyisin. Salmentakalaiset jäivät mylly-yhtiöstä pois viimeistään 1600-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla yrittivät kyläkeskuksen talolliset jättää kauempana asuneen Hartikkalan rusthollarinkin myllylahkon ulkopuolelle. Kostianvirta puhkesi vuonna 1604 ja aiheutti veden pinnan laskun Pälkänevedellä. Mahdollisesti sen vaikutuksesta myös Sappeen mylly rappeutui. Vuodelta 1728 on tieto, että mylly jauhoi keväisin ja syksyisin muutaman päivän silloin kun oli kunnossa. Kyläkeskuksessa asuneet talolliset rakennuttivat 1730-luvulla pikkumyllynsä uudelleen, mihin työhön Hartikkala ei osallistunut. 1750-luvulla myllyn rakennuttajat ja Hartikkalan rusthollari riitelivät kiivaasti myllyn käytöstä. Seuraavalla vuosikymmenellä todettiin, että Hartikkalalla on oikeus myllyyn. Kiista saattoi aiheutua siitä, että pienen myllyn teho ei kunnolla riittänyt kasvaneen viljantuoton jauhamiseen. Sappeelaisten mylly oli 1700-luvun lopulla Pälkäneen ainoa yhteismylly. Se oli toiminnassa ainakin vielä vuonna 1860.

1600-luvulla joidenkin Sappeen talojen isännät vaihtuivat tiheään ja taloja siirtyi vanhoilta omistajasuvuilta vieraille. Horjuvuus talojen omistussuhteissa johtui osaksi siitä, että kaikki talolliset eivät selviytyneet korkeista veroista. Veronmaksukyvyttömät talolliset voitiin häätää taloistaan ja antaa talo uudelle yrittäjälle. Ruotsi-Suomen suurvaltasodat vaativat miesveron ja vaikka talolliset eivät aina itse joutuneetkaan lähtemään sotaan, vaikeutti sotamiehen pestaaminen veroista selviytymistä. Vuonna 1610 ryhtyivät Hartikkalan ja Tervan sekä vuonna 1628 Hutilan talolliset pitämään vakinaista ratsumiestä esivallan käytettävissä verohuojennusta ja sotamiehenotoista vapautumista vastaan. Heikkilästä oli myös väliaikaisesti 1590-luvulla suoritettu ratsupalvelua. Sotapalvelun uudelleen järjestelyn yhteydessä 1600-luvun lopussa Sappeen ratsumiestaloista vain Hartikkalasta tuli ratsutila eli rustholli. Epävarmuutta talojen omistusoloissa aiheutti myös esivallan 1600-luvulla käyttämä tapa lahjoittaa kruunun veronkanto-oikeudet jollekin yksityishenkilölle. Sappeen taloista olivat Pakarainen, Rantala, Pietilä, Heikkilä, Terva ja Hannula 1630-luvulla läänitettynä rouva Barbro Skedhelle ja vuosina 1647-82 Pakarainen, Heikkilä ja Hannula lahjoitettuina ratsumestari Jost von Qvantenille Sahalahden Haapaniemestä. Lahjoitusaika ei aiheuttanut kylässä kartanon syntymistä tai muita suuria muutoksia.

1730-luvulla Sappeessa oli edelleen kahdeksan taloa. Taloluku kasvoi kun Hutilasta vuonna 1734 halottiin isännän veljelle Erkki Simonpojalle Eerolaksi kutsuttu osa ja Hartikkalasta vuonna 1765 puolet isännän veljelle. Hartikkalan puolikkaat yhdistettiin 1850-luvulla. Sappeen vanhasta isojakoa edeltäneestä ryhmäkylästä on tietoja maanmittari J. Rungiuksen vuosina 1763-64 kylästä laatimassa kartassa ja sen selityksissä. Hartikkalan rustholli sijaitsi nykyisellä paikallaan Sappeenjärven länsirannalla runsaan kilometrin päässä kyläkeskuksesta. Sillä oli omat erilliset pellot ja niityt. Kylän muut talot oli rakennettu yhteiselle ahtaalle tonttialueelle. Taloilla oli yhteiset pellot ja myös suurin osa niityistä oli yhteisiä.

Peltojen ja tilusten uudelleen jakamisen yhteydessä oli maanmittarin ja ilmeisesti myös sappeelaisten mielestä ahdasta ryhmäkylää purettava siirtämällä eräitä taloja etäämmälle. Vuonna 1764 sovittiin, että Pietilä ja Pakarainen siirtyisivät Sappeenjärven pohjoispäähän. Isojaon vahvistaminen siirtyi vuoteen 1791 ja takametsien jako 1800-luvun puolelle. Osaltaan vanhan ryhmäkylän hajottamista joudutti lokakuussa 1831 sattunut tulipalo, jossa paloivat Tervan, Eerolan ja Hutilan rakennukset. Vanhan ryhmäkylän hajottua ja kulkuyhteyksien parantuessa Sappeen kylä alkoi luonteeltaan vähitellen muuttua.

Sappeen taloilla oli Luikalan ja Salmentaan sekä eräiden sahalahtelaisten kylien kanssa yhteinen ulkometsä, jota oli rasitettu kaskenpoltolla, tuohen kiskonnalla ja lehdeksien ottamisella. Etäämpänä olleilta alueilta saatiin hirttä ja muuta tarpeellista puutavaraa. 1700-luvun loppupuolella metsämaalla oli arvoa uudisraivausmaana ja kaskimetsänä. Sappeelaisten taloudessa kaskenpoltto oli tärkeää vielä 1700-luvulla. Sappeen itäpuolelta alkava Laipanmaa oli kylien yhteismetsää, josta haettiin tarve-, poltto- ja tukkipuuta. Isojaossa kylien taloille lohkottiin oma palstansa, joita muodostui satoja. Isojaossa talojen palstat lähtivät kyläkeskuksista kapeina sarkoina kohti takamaata. Poikkeuksena oli Pälkäneen puolella oleva Laippa, jossa palstat pätkittiin taloille poikkipäin takamaasta alkaen. Laipan alueen isojako toteutettiin 1800-luvun lopulla.

Torpparilaitos syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla ja torppia alettiin perustaa talonpoikaistalojen alaisuuteen 1700-luvun lopussa. Sappeen ensimmäisenä torppana mainitaan vuodesta 1768 alkaen Hartikkalan torppari. Torppa ei liene vakiintunut, sillä sama torppari mainitaan 1770-luvun lopulla itsellisenä. Vuonna 1800 Sappeessa oli kolme torpparia, joista kaksi oli Hartikkalan talon ja yksi Pakaraisen virkatalon torppari. Torppia perustettiin 1800-luvun alkupuolella runsaasti lisää. Vuonna 1808 Sappeessa oli kaksi ja vuonna 1830 seitsemän torppaa. Vuoden 1860 henkikirjaan on merkitty kolme Hartikkalan, yksi Rantalan, Pietilän, Hannulan ja Tervan sekä neljä Eerolan torpparia. Vuonna 1865 Sappeessa oli yhdeksän torppaa. Vuosina 1875-1895 torppia oli seitsemän, vuonna 1905 kuusi ja vuonna 1915 kolme.

Vuonna 1889 perustettiin Sappeenjärveen laskevaan Arakoskeen saha ja mylly, jonka omistivat pälkäneläinen Heikki Rantala ja luopioislainen Kaarle Vehonius. Laitos kävi vesivoimalla ja siinä sahattiin parhaimmillaan 400 tukkia vuodessa ja jauhettiin muutamia satoja hehtolitroja viljaa. Saha ja mylly oli tarkoitettu lähinnä kyläkunnan tarvetta varten. Mylly sijaitsi Rantalan talon maalla lähellä Tervan rajaa. Tervan maalla oli puolestaan mylläri Moses Eklundin asunto ja mylly. Näiden ahtaasti rakennettujen rakennusten välitse kulki Sappeen kylän yhteinen kärrytie Arakosken yli. Eklundin paja sijaitsi osittain kärrytiellä. Pajasta oli etäisyyttä Rantalan ja Helanderin lautatapuliin vain hieman yli viisi metriä. Tietä kavensivat vielä viljelysmaiden aidat.

Laipanmaa oli metsäteollisuuden kannalta merkittävä alue. 1940-luvun lopulle saakka sieltä kaadettua puuta kuljetettiin uittoväylän varteen tai tehtaille hevosilla. Hevoskuljetuksessa Laipasta uittoväylän varteen oli kaksi pääsuuntaa: Sappeeseen Pälkäneveden Jouttesselän rantaan ja Kuhmalahdelle Längelmäveden rantaan. Myöhemmin puuta alettiin kuljettaa talviautoteitä pitkin traktoreilla ja autoilla. 1950-luvun puolivälissä valmistui Laippaan ensimmäinen metsäautotie ja puuta alettiin kuljettaa myös kesäisin. Talviautotie kulki Sappeen rannasta kaupan ohi Metsäkulmalle Kaiturin torpalle, josta alkoi varsinainen metsäalue. Tien myötä asiointi Metsäkulmalta Sappeen kylälle ja kauemmaksikin helpottui.

Sappeen kylällä oli velvollisuus pitää yllä yleiseltä maantieltä kylään kulkenutta tietä. Valtion virkatalojen tarkastaja vaati 1900-luvun alkupuolella myös Luikalan ja Salmentaan kyläkuntia osallistumaan tienhoidon kustannuksiin. Sappeen tien hoito jaettiin kolmen kyläkunnan kesken samalla kun isojaon uudelleenjärjestelyt kylissä tehtiin. Sappeen kautta kulkenutta Luopioinen-Sahalahti -tietä anottiin vuonna 1909 muutettavaksi yleiseksi tieksi. Seuraavana vuonna kihlakunnanoikeus päätti kuitenkin, että tiestä ei tehdä yleistä. Siten kylien asukkaiden oli edelleen huolehdittava tien kunnossapidosta. Luopioinen-Sappee-Salmentaka-Tyry -tie oli kapea kylätie, joka kulki mäkisten seutujen kautta. Huhtikuussa 1928 päättivät alueen asukkaat ryhtyä toimenpiteisiin tieolojensa parantamiseksi ja tien saamiseksi kunnan hoitoon.

Pohjois-Pälkäneen liikenneyhteydet paranivat 1920-luvulla, jolloin Sappeesta pääsi Onkkaalan kautta Tampereelle. Vaikka tie Pohjois-Pälkäneelle oli varsin kehnossa kunnossa 1960-luvulle saakka, alkoi linja-autoliikenne sinne 1930-luvulla. Sota-aikana ja vielä sen jälkeenkin lumisina talvina Sappee oli liikenteellisesti lähes täysin eristettynä muusta maailmasta. Teillä saattoi olla korkeita kinoksia, eikä aurauskalustoa ollut. Vain hevosella pääsi Aitooseen ja Sahalahteen, joista tiet Tampereelle olivat yleensä aina auki. Salmentakaan ja Sappeeseen vievä tie oli 1950-luvulla asti vaikea ajaa mutkaisuutensa ja mäkisyytensä vuoksi. Tieolot paranivat 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Salmentaka-Sappee-Luopioinen -tie otettiin valtiolle vuonna 1958 ja samalla alkoi sen parantaminen. Suurimmat mutkat oikaistiin ja tietä korjattiin huomattavasti. Työ oli valmis vuoden 1959 syksyllä. Viimeisin tienmuutostyö tehtiin 1990-luvun alkupuolella, jolloin tietä oikaistiin ja korotettiin ja asfaltoitiin, työ valmistui vuonna 1994.Sappeenvuorelle oli suunniteltu tai ainakin haaveiltu laskettelumäkeä jo ainakin kaksikymmentä vuotta ennen kuin hanke alkoi toteutua. Hiihtomäki rakennettiin, kun Pälkäneen kunta hankki omistukseensa tarvittavan maa-alueen ja vuokrasi sen rinneyrittäjälle. Hiihtokeskus aloitti toimintansa keväällä 1988.

Sappeen kylä sijaitsee Pälkäneen itäosassa Luopioisten rajalla. Vanha kylätontti sijaitsee Sappeenjärven ja ison Jouttesselän välisellä kannaksella. Jouttesselkä on yhteydessä Pälkäneveteen, joka puolestaan laskee Kostianvirran kautta Mallasveteen. Vanhan kylätontin tiloista alkuperäisellä paikallaan ovat 1880-luvun loppupuolella rakennettu Hannula ja 1910-luvulla rakennettu Hutila-Eerola. 1800-luvun aikana vanhalta kylätontilta nykyisille paikoilleen siirrettiin Hutilan, Rantalan ja Tervan talot. Näiden päärakennukset ovat joko uusiutuneet tai menettäneet alkuperäistä asuaan. Hutilan luultavasti 1900-luvun alkupuolella rakennettu päärakennus on vuorattu uudelleen ja sen ikkunat on vaihdettu. Pihapiirin vanhoista rakennuksista on jäljellä riihi. Rantalan rakennuskanta on uusiutunut, nykyisen päärakennuksen rakentaminen aloitettiin 1940-luvun puolivälissä ja se valmistui 1968. Tervan päärakennus on vuodelta 1970, pihapiirissä on vanhoja aittoja, riihi sekä lutti.

Vanhan kylätontin kaakkoispuolella Sappeentien varressa on lähinnä Hannulan ja Heikkilän kantatalojen maille syntynyt mäkitupalaisalue, Mäkipää. Sen rakennuskanta on osin uusiutunut ja vanhoja mäkitupia on purettu pois. 1920-luvun rakennuskantaa edustavat mm. Vähäoja Hiukonlahden ja Sappeentien välissä sekä lähes sen kohdalla Sappeentien itäpuolella sijaitseva eteiskamaritupa. Vanhaa rakennuskantaa löytyy myös mm. Salosen pihapiiristä, jossa on vanha yksinäisaitta. Osa Mäkipään rakennuksista on menettänyt alkuperäistä ilmettään. Alueen maaston mukaan rakennetuissa rakennuksissa on kuitenkin havaittavissa tiettyä samankaltaisuutta esimerkiksi rakennusten mittakaavassa. Mäkipään kaakkoispuolella Sappeentien itäpuolella lähes tien vieressä on vanha mäkiuuni. Se on ollut leivinuuni, joka on palovaaran vuoksi sijainnut rinteessä kauempana taloista. Mäkiuunin luota lähtee polku länteen Sappeenvuoren suuntaan. Muutaman sadan metrin päässä mäkiuunista Sappenvuoren rinteessä on tehty myllynkiviä, joiden aihioita maastossa on edelleen. Vanhoja mäkiuuneja on myös Hutilan ja Salosen pihoilla sekä Sappeenvuorelle kääntyvän tien pohjoispuolella Palojenvuorella. Tämä uuni on rikottu.

Sappeenjärven länsipuolella Taivallahden rannalla on Hartikkalan ja Ranta-Hartikkalan tilojen muodostama rakennusryhmä, joka on peräisin 1800-luvun loppupuolelta ja 1900-luvun alkupuolelta. Hartikkalan tila sijaitsee todennäköisesti samalla paikalla, jossa se on ollut jo ainakin 1500-luvulla. Tilojen rakennukset ovat säilyttäneet alkuperäisen asunsa ja ne muodostavat kokonaisuuksia, jotka ovat esimerkki vauraasta maatalousrakentamisesta. Hartikkalantien varressa on pieniä eteiskamaritupia, joista esimerkkinä 1940-luvulla rakennettu Vainionperä. Näillä on mahdollisesti historiallinen yhteys Hartikkalan ja Ranta-Hartikkalan taloihin.

Kylän asutus on laajentunut vanhan kylätontin tuntumasta luoteeseen lähinnä Sappeentien varteen.

Sappeentien länsipuolella Sappeen koulun ja Pakaraisen sotilasvirkatalon välissä sijaitsi Pietilä, jonka päärakennus paloi vuonna 1955. Pietilässä asui mm. Nokia Oy:n työnjohtajia ja metsätyömiehiä. Kiinteistön muut rakennukset on myöhemmin purettu ja aitta on siirretty 1965 Nokia Oy:n tuolloin omistamalle tilalle Maijansaareen. Pietilän pellot on metsitetty. Ainakin 1900-luvun alkupuolella Pietilällä oli Hakosilta -niminen torppa. 1920-luvulla Pietilästä erotettiin 14 kiinteistöä, joista yksi oli nykyinen koulun tontti. Pietilän lisäksi metsäyhtiöiden käytössä on ollut myös mahdollisesti 1920-luvun lopulla rakennettu Tikankontin asuinrakennus Sappeentien ja Hartikkalantien kulmauksessa.

Inventoidun alueen vanhimpia rakennuksia on Ylhäisen torppa ulkorakennuksineen, jotka on rakennettu mahdollisesti 1870-luvulla. Pihapiirin rakennukset kertovat eri toimintojen keskittymisestä erillisiin rakennuksiin. 1900-luvun alkupuolen rakennuskantaa edustaa mm. lähellä Luopioisten rajaa sijaitseva mansardikattoinen Ahomaan eli Aholan asuinrakennus. Vuonna 1902 on nykyiselle paikalleen siirretty Sappeenjärveen laskevan Arakosken kaakkoispuolella sijaitseva Pakaraisen päärakennus. Osa pihapiirin ulkorakennuksista on myöskin 1900-luvun alkupuolelta.

1920-luvun rakennuskantaa edustavat Tervasta lohkottu Huhtala, Tervan eli Korkeilan eteiskamarityyppinen asuinrakennus sekä rakennusmestari Heikki Tiitolan vuonna 1923 suunnittelema koulurakennus. 1920- ja 1930-luvun rakennuskantaa on myös Sappeentien varressa koulun ja Pakaraisen välisellä alueella sekä Pakaraisen luoteispuolella. Osa näistä entisistä mäkitupa- ja torpparakennuksista on menettänyt alkuperäistä ulkoasuaan. 1930-luvulla on rakennettu mm. vanhan kylätontin itäpuolella sijaitseva Kivistö, joka on lohkottu Heikkilän kantatalosta. 1940-luvulta on peräisin mm. Kiukaantaustantiellä sijaitseva Suojan eteiskamaritupa.

Iso Arajärven koillis- ja itäpuolella on Metsäkulman alue, jossa on lähinnä entistä torppa-asutusta. Iso Arajärven koillisrannalla on pääasiassa 1970-luvun jälkeen rakennettuja vapaa-ajan asuntoja. Metsäkulman eteläpuolella, Sappeenvuoren koillispuolella sijaitsee Pitkälahti, joka on Pakaraisen sotilasvirkatalon entinen torppa. Pitkälahden 1900-luvun alussa rakennetussa pihapiirissä on säilynyt useita vanhoja rakennuksia, jotka muodostavat kuvan 1900-luvun alun tilattoman väestön asumisesta. Metsäkulman pohjoisosassa sijaitseva Kaituri on Hannulan kantatalon entinen torppa, joka on rakennettu ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella. Kaiturin länsipuolella sijaitsee Kulmala, joka on mahdollisesti entinen torppa.

Metsäkulmalla Arakoskentieltä Vähä Arajärven suuntaan on mm. Jokela, jonka asuinrakennus sekä osa ulkorakennuksista on rakennettu mahdollisesti ennen sotia. Saman tien varressa Vähä Arajärven ja Särkijärven välissä on Särkikoski, joka on ollut Luikalan kylän Ala-Mikkolan ja Ylä-Mikkolan talojen yhteinen torppa. Torppari Tuomas Särkikoski (Särkijärvi) oli tullut torppaansa vuonna 1841. Pihapiirissä on paljon rakennuksia, mutta rakennuskanta on lähes kokonaan uusiutunut. Päärakennus on yksikerroksinen ja se on rakennettu mahdollisesti 1980-luvulla tai sen jälkeen. Navetta on rakennettu mahdollisesti ennen sotia. Vanhasta rakennuskannasta muistuttaa 1800-luvulla rakennettu yksinäisaitta pihatien varressa. Särkikosken pihapiirin länsipuolella on kivinen pelto, joka viettää Vähä Arajärven suuntaan. Metsäkulman itäosassa on mahdollisesti 1930- ja 1940-luvulla rakennettuja rakennuksia, kuten esimerkiksi Riihimäki, Terva ja Koivikko. Koskelan rakennusryhmä on mahdollisesti 1900-luvun alkupuolelta, mutta on osin menettänyt alkuperäistä ilmettään.

Metsäkulman itäpuolelta alkaa Laipanmaa, joka on Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten ja Pälkäneen yhteinen takamaa-alue. Erämaa-alueelta on korjattu huomattava määrä puutavaraa. Alueen ainoa Pälkäneen kuntaan kuuluva vanha asuinpaikka on Verkkojärven itäpuolella sijaitseva Vehmas eli Ruokovehmas, joka on Laipanmaan viimeinen savupirtti. Se oli Luikalan kylän Seppälän talon torppa. Sappeentien itäpuolella sijaitsevalta Sappeenvuorelta on näköala Laipanmaahan päin. Sappeenvuoren itäpuolella sijaitsevat Jylhänkirkon irtolohkareet, joihin liittyy vanhoja kertomuksia. Irtolohkareiden välissä on polku. Toisessa irtolohkareista on kaksi kairattua reikää, joihin kirkkomatkalla olleiden kulkijoiden on sanottu laittaneen sormensa ja rukoilleen. Mahdollisesti paikalla on isonvihan aikaan pidetty jumalanpalveluksia. Kivien välinen polku on umpeutunut ja paikkaa on melko vaikea löytää.

Sappeenvuorelle johtavan tien kaakkoispuolella Sappeentien itäpuolella on ns. Laholinnan prinssin talo. Se on ollut hirsirakenteinen tuparakennus, jonka katto on romahtanut talvella 2001 ja jonka seinähirret alkavat lahota. Rakennus on ollut kunnossa vielä noin kymmenen vuotta sitten. Rakennus sijaitsi Heikkilän ja Tervan talojen mailla siten, että pirtin pää oli Tervan maalla. Asukas teki taksvärkkiä molemmille taloille. Asukas on kuollut mahdollisesti 1970-luvulla.

Pälkäneellä yleisesti tunnettu sappeelainen yhteisyritys oli kylän kirkkovene. Kyläkunnan yhteisiä isoja veneitä on käytetty kirkkomatkoihin ja tarvittaessa muihin matkoihin sekä kuljetuksiin. Suuremmissa kylissä kuten Sappeessa saattoi olla yhtä aikaa useitakin kirkkoveneitä. Sappeelaisten monista kirkkoveneistä tunnetuimmaksi on jäänyt viimeinen, vuonna 1902 rakennettu Ulla, joka on Suomen vanhin edelleen käyttökuntoinen kirkkovene. Venettä säilytetään Hiukonlahden rannalla olevassa venetalaassa, jota on kunnostettu ainakin vuosina 1999-2001. Venetalaan ja Eerolanjoen itäpuolella on tervalepikko, jota voi pitää ns. avainbiotooppina. Lepikolla on maisemallista merkitystä ja se on luonnonympäristön kannalta merkittävä kohde.

Pika-asutuslain ja maanhankintalain perusteella Sappeeseen muodostettiin kaksi yli kahden peltohehtaarin tilaa sekä kaksi alle kahden peltohehtaarin tilaa. Sotien jälkeen 1940- ja 1950-luvulla lähinnä Sappeentien tuntumaan rakennettiin karjalaissiirtolaisten asuinrakennuksia. Näistä esimerkkeinä ovat vanhasta kylätontista pohjoiseen sijaitsevat Pihlajamäki ja Suokas. 1950-luvun rakennuskantaa edustaa myös Hannulan kantatalon eteläpuolella sijaitseva Luotola, jota vuokrataan esimerkiksi laskettelijoille. Hannulan kaakkoispuolella on kaksi 1940-luvulla tai sen jälkeen rakennettua asuinrakennusta. Vanhalla kylätontilla 1950-luvun rakennuskantaa edustaa Hutila-Eerolasta 1950-luvulla lohkottu Vanhakylä.

Sappeen kauppa sijaitsee Sappeentien ja Arakoskentien väliin jäävällä tontilla. Kaupan itäpuolella on kuusikko, jossa ainakin vielä 1950-luvulla on ollut kylän keinu. Kaupan pihassa on kaksi vanhaa ja korkeaa mäntyä, joista toisessa on ollut kylän ilmoitustaulu. Nykyisin ilmoitustaulu sijaitsee koulun pihassa. Kaupan pohjoispuolella aivan Sappeentien vieressä on Santakumpu-niminen tontti, jolla sijaitsee luultavasti ennen vuotta 1935 rakennettu ns. Ruuttahuone. Siinä on säilytetty vapaapalokunnan palokalustoa. Pälkäneen kyliin alettiin hankkia palokalustoja jo 1800-luvun loppupuolella, vaikka varsinaisia palokuntia ei perustettukaan. Ruuttahuone on kunnostettu vuosina 2000-2001 ja kesällä 2002 siinä toimi mm. kesäkahvila.

Sappeen osayleiskaava. Rakennetun kulttuuriympäristön inventointi 2002

Sappeen kylän rintamaiden kartta 1763

Hämeen maanmittauslaitoksen arkisto, maarekisteri, kartat

Salonen, Hellevi, kirje 29.12.2002 Koistinen, Viljo – Savolainen, Jyrki 1996: Elämää Laipanmaassa. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna.

Koukkula, Tuomo 1971: Vanha Sappeen kylä Pälkäneellä. Teoksessa Virtanen, N.P. (toim.) 1971: Kangasalan talonpoikaiselämää Palon suvun asuma-alueilta III. Tervan-Palon sukukerho r.y.

Koukkula, Tuomo 1991: Vanha Sappeen kylä Pälkäneellä. Teoksessa Karuvuori, Kaisu 1991: Pälkäneen Terva-suku. Erkki Matinpoika. Forssan Kirjapaino Oy.

Lehtelä, Pentti 2000: Laipanmaassa ja muuallakin.

Oja, Aulis 1991: Suvun esipolvien talot. Teoksessa Karuvuori, Kaisu 1991: Pälkäneen Terva-suku. Erkki Matinpoika. Forssan Kirjapaino Oy.

Pirkanmaan seutukaavoitus. Pirkanmaan kulttuurihistorialliset kohteet. Julkaisu B 174. Tampereen seutukaavaliitto 1990.

Pälkäneen historia. Pälkäneen kunta. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1972.

Pälkäneen historia II. Pälkäneen kunta. Gummerus Oy kirjapaino, Jyväskylä 1988.

Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 16. Museovirasto. Ympäristöministeriö. Helsinki 1993.