Vehkajärven kylä on asutettu ilmeisesti myöhäiskeskiajalla Pälkäneen suunnasta käsin. Ensimmäinen kirjallinen maininta kylästä on vuoden 1543 maakirjassa. Kylässä on ollut kaksi kantataloa, Näppilä ja Raukola. Näppilä on 1700-luvulla jaettu Näppiläksi, Riihimäeksi, Rantalaksi ja Anttilaksi ja Raukola Yli- ja Ala-Raukolaksi sekä Perkiöksi. Kyläkeskus on sijainnut maantien varressa, Vehkajärven rannalla, kirkon läheisyydessä. Maanviljelyn lisäksi metsästys, kalastus ja metsätalous ovat olleet vehkajärveläisten elinkeinoja.

Isojako kylällä tehtiin verrattain myöhään, vasta 1840-luvulla, jolloin kyläkeskuksesta joutuivat muuttamaan nykyisille paikoilleen Ala-Raukolan ja Perkiön talot. Samassa yhteydessä perustettiin kaikkiaan kuusi uudistaloa Nuottajärvi, Pappinen, Taipale, Kylänlahti, Wievula (Liehu) ja Mylläri. Viisi näistä sai tiluksensa kylän pohjoisosasta ja yksi Mylläri-niminen uudistila perustettiin etelään Sahankulmalle, Luopioisten rajalle.

Pitkään kirkkomatkaan väsyneet vehkajärveläiset rakensivat omin luvin ja omin varoin 1841 kirkon ja kellotapulin Vehkajärven kylän pohjoispuoliselle harjulle, joka sittemmin on tunnettu Kirkkoharjuna. Vehkajärvi kuului vuoteen 1896 asti kappeliseurakuntana Sahalahden seurakuntaan. Kuhmalahden kuntaan ja seurakuntaan kylä on liitetty 1910, yhtä aikaa Pajulan kylän kanssa. Syrjäinen Vehkajärvi muodosti pitkään yhdessä Pajulan kanssa oman itsenäisen aluekokonaisuuden, jossa oli oma kirkko, lainajyvästö, osuuskauppa ja yhdistykset.

Nykyisin Vehkajärven kylän keskustassa, vanhan kylätontin tuntumassa ovat enää Anttilan ja Rantalan tilakeskukset. Muuta vanhimat talot, kuten Näppilä, Riihimäki ja Yli-Raukola ovat hajaantuneet kyläkeskuksen tuntumaan 1800-luvun ja 1900-luvun alun aikana. Suuri muutos kylän liikenneoloihin tapahtui 1960-luvun alussa maantien 325 (Vehkajärventie) valmistuessa. Muutos oli merkittävä myös maisemallisesti, sillä tielinja halkoi kylän vanhan keskustan läpi. 1960-70-luvuilla alkanut maaltamuutto näkyy selvästi kylässä autioina taloina ja näivettyneinä palveluina. Koulu lopetti toimintansa 1974 ja osuuskauppa 1980-luvulla. Kesäasutus sen sijaan on kasvanut voimakkaasti 1950-luvulta lähtien. Vehkajärven ja kylän pohjoisosan muiden pienempien järvien rannoille ja saariin on sen jälkeen rakennettu runsaasti kesämökkejä.

Vehkajärveä leimaa rikkonaisuus ja pitkät etäisyydet: kirkonkylä, Sahankulma, Liehunkulma ja Savimaantien, entisen maantien varteen, kyläkeskuksen länsipuolelle muodostunut torppari- ja mäkitupalaisalue (arvoalue A12) muodostavat kukin oman erillisen osakokonaisuutensa. Maisemallisesti Vehkajärvi on komeaa seutua. Etenkin Vehkajärveen työntyvä kirkkoharju, Vehkajärven järvenselkä ja kirkonkylänseutu peltoaukeineen, tilakeskuksineen ja vielä hahmotettavine palveluineen muodostavat kertovan ja kerroksellisen kokonaisuuden, vaikka maisema onkin paikoin kasvamassa umpeen.

Vehkajärven kylältä on rantaosayleiskaavan alueelta erikseen inventoitu 9 kulttuurihistoriallisesti ja/tai maisemallisesti merkittävää pihapiiriä/kohdetta sekä kaksi aluekokonaisuutta, arvoalue A11 vehkajärven kyläkeskusta ja A12 Savimaantien asutus.

Kulttuuriympäristöinventointi, Kuhmalahti, Vehkajärvi 2003. Rakennuskulttuurityö Kivikenkä.

Raine Raitio, Kuhmalahden yleispiirteinen rakennusinventointi 2001.

Kiinteistötiedot. Maanmittauslaitos, Kiinteistötietojärjestelmä. http://www.ktj.fi/

Längelmäveden seudun historia. 2, Kuhmalahden historia II. Hämeenlinna 1954.

Raitio, Raine: Kuhmalahden historia 3, 1865-1995. Kuhmalahden kunta, 1996.

Peruskartta 2016 ja ortoilmakuvat. Maanmittauslaitos. http://www.paikkatietoikkuna.fi/

Peruskartta 1965. Maanmittauslaitos. http://vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/

Pitäjänkartta 1899. Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. http://digi.narc.fi/digi/

Senaatinkartta 1855. Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. http://digi.narc.fi/digi/

Isojakokartta 1810-1851. Kansallisarkisto.