Tampere

Asuinalueiden inventointi ja arvottaminen (1940-1960-luvut) - HIPPOSKYLÄ, RANTAPERKIÖ, RAHOLA, JÄRVENSIVU, RAUTAHARKKO, TAATALA (ns. EHYT -hanke)

Rakennusinventointi

Selvityksessä on inventoitu Hipposkylän, Rantaperkiön, Raholan, Järvensivun, Taatalan ja Rautaharkon asuinalueet ja arvotettu ne kaupunkikuvan ja rakennuskulttuurin näkökulmasta. Selvitys liittyy yhdyskuntarakenteen eheyttäminen Tampereella (EHYT) –työhön, jonka tavoitteena on etsiä asuntorakentamiseen soveltuvia alueita olemassa olevaa kaupunkirakennetta täydentäen ja jatkaen.

Sodan jälkeiset, 1940- ja 1960- lukujen asuinalueet on jo pääosin tunnustettu osaksi vaalittavaa rakennusperintöä. Alueiden peruskorjaustarve on ollut ajankohtainen 1990-luvulta alkaen. Näille nykymittapuun mukaan väljille alueille kohdistuu usein tiivistämis- ja tehostamispaineita. Ilman riittävää analyysia asuinalueiden suunnittelutavoitteista, rakennuskannasta ja miljööstä on vaarana, että merkittäviä rakennuksia puretaan tai maankäyttöä tehostetaan niin, että alueiden ominaispiirteet hämärtyvät ja ajankuva katoaa.

Tässä raportissa pyritään avaamaan tarkastelualueiden taustoja ja rakentumista sekä osoittamaan alueilta niitä arvoja, joita tulisi pitää lähtökohtina täydennysrakentamista suunniteltaessa. Raportissa on tarkasteltu asuinalueiden suunnittelua ja rakentumista paikallisesti ja kansallisessa viitekehyksessä. Tarkasteltavat asuinalueet asemakaavoitettiin 1940- ja 1950-luvulla ja ne toteutuivat 1970-luvulle tultaessa. Inventoiduista asuinalueista on kirjattu tiivistetyssä muodossa alueen historia ja rakentuminen, maisema- ja aluerakenne, viheralueet sekä rakennuskannan ominaispiirteet. Näiden pohjalta kukin alue on arvotettu ottamalla huomioon alueellinen yhtenäisyys, paikallinen identiteetti, ympäristöarvot ja arkkitehtoniset arvot.

Pohja-aineistona työssä on käytetty Tampereen Infratuotanto Liikelaitoksen Suunnittelupalveluissa laadittuja ns. korttelikortteja, joihin on koottu tiedot asemakaavoituksen vaiheista eli alkuperäisestä asemakaavasta ja siihen tehdyistä muutoksista sekä rakennuskannasta kortteleittain.

1940-60-luvulle sijoittuu ajallisesti monta merkittävää yhteiskunnallista murrosta. Aikakauden ehkä merkittävin ilmiö Tampereella oli tehdaskaupungin väkiluvun nopea kasvu toisen maailmansodan jälkeen. Kasvua alettiin ohjailemaan uusien suunnitteluteorioiden mukaisesti hajakeskittämällä. Tilannetta helpotti Tampereen kaupungin hankkima laaja maaomaisuus sekä kaupungin rajojen voimakas laajeneminen. Tarkastelukauden alussa vallinneen pula-ajan ja jälleenrakenuskauden merkit ovat edelleen luettavissa alueiden rakennuskannasta. Käsityövaltaisesta rakentamisesta siirryttiin vaiheittain teolliseen rakennustuotantoon. 1960-luvulle tultaessa yksityisautoilun vallankumouksella oli niin ikään merkittävät vaikutukset rakennettuun ympäristöön; paikoituksen tarve muutti katukuvaa, ja kasvavat liikenneväylät silppusivat ja eristivät alueita. Samalla kaupan alan toimintamallit muuttuivat, ja liiketilojen koot kasvoivat ulos asuinrakennusten kivijaloista omiksi suuryksiköiksi, jotka keskitettiin uusien liikenneväylien varsille.

Uusien hajakeskitykseen perustuvien alueiden suunnitteluperiaatteet pyrkivät nojaamaan professori Otto-Iivari Meurmanin 1947 julkaistussa Asemakaavaoppi-teoksessa esiteltyyn teoriapohjaan. Taustalla oli myös jäänteitä aikasemmasta puutarhakaupunkiajattelusta. Näkemykset Suomalaisesta metsäkaupungista, johon mm. Espoon Tapiolan alue perustuu, toteutuivat Tampereella vasta 1960-luvun alussa suunnitellussa Ruotulassa. Varsinainen aluerakentamistyyppisen lähiörakentamisen aika alkoikin kunnolla vasta 1960-luvulla, jolloin suunnitteluteoriana yleistyivät arkkitehti Olli Kivisen ajatukset rationaalisemmasta suunnittelusta.

Inventoitavien alueiden arvoiksi nousevat alkuperäisten, 1950-luvun alun Asemakaavaoppiin perustuvien asemakaavojen rakenteet, joiden tuntomerkit ovat tunnistettavissa alueiden pitkäksi venyneistä rakennusajoista ja 1960-luvun suurista muutoksista huolimatta. Aikakauden tuntomerkkejä ja edelleen keskeisiä arvoja ovat väljyys ja vihreys. Rakennuksien arkkitehtuurissa keskeinen arvo on alueiden sisäinen kerroksellisuus. Siirtyminen käsityöstä yhä teollisempaan rakentamiseen toi mukanan uuden mittakaavan ja materiaalit. Yksittäisinä kohteina nousevat esiin 1950- ja 1960-luvun rakennuskohteet, jotka edustavat

ajan korkeatasoista suunnittelua ja rakentamista. Ne myös sitoutuvat seuraavan vuosikymmenten lähiöitä vahvemmin ympäristöönsä. Tarkastelluilla asuinalueilla on nähtävissä 1950-, 1960-, ja 1970-luvulta selkeitä kerrostumia, jotka ovat pääosin sopetuneet alkuperäisiin, 1950-luvun asemakaavaratkaisuihin.

Tampereen kaupunki Kaupunkiympäristön kehittäminen / Maankäytön suunnittelu - FCG / Jari Heiskanen

01.09.2010

31.12.2010