Pirkanmaan maakuntamuseo käynnisti syksyllä 2021 kesään 2022 kestäneen modernin rakennusperinnön teemainventoinnin pirkanmaalaisista seurakuntataloista osana alueellisen vastuumuseon kulttuuriperintötiedon edistämistehtävää. Työ jatkaa vuonna 2020 aloitettua teemainventointien sarjaa Pirkanmaalla, jolloin teemana oli pirkanmaalaiset modernit terveyskeskukset. Seurakuntataloinventoinnin tarkastelukohteiksi rajattiin vuosina 1945–1999 nimenomaan seurakuntataloiksi valmistuneet rakennukset ja sen ulkopuolelle jäivät kirkkojen yhteydessä olevat seurakuntatalot nk. monitoimikirkot. Rajauksen jälkeen inventoinnissa oli mukana yhteensä 50 rakennusta. Tavoitteena oli saada vertailukelpoinen kokonaiskuva aikakauden seurakuntataloista Pirkanmaalla. Tuloksena on samalla dokumentoitu ajankuva murroksessa olevasta, melko vähän tutkitusta rakennustyypistä. Inventointityö jaettiin kahteen osioon, josta toinen tehtiin syys-marraskuussa 2021 ja toinen maalis-heinäkuussa 2022.

Seurakuntatalot valittiin tutkimusaiheeksi pitkälti niiden ajankohtaisuuden vuoksi. Seurakuntien tilatarpeet ovat muutoksessa, seurakuntia yhdistyy, mikä vaikuttaa myös rakennuskantaan, ja ikääntyvissä rakennuksissa on lähestyvää korjaustarvetta. Seurakuntataloilla on merkitystä osana seurakunnan ja seurakuntatalaisten historiaa kuin myös yhteistä rakennettua kulttuuriperintöämme. Kirkkojen ohella myös seurakuntatalot ovat usein kokonaistaideteoksia, joissa arkkitehtoniset arvot yhdistyvät tiloihin valittuihin taideteoksiin ja sisustuksen eri elementteihin.

Työssä on käytetty seurakuntataloista niiden nykyisiä nimityksiä seurakuntatalo, seurakuntakoti ja seurakuntakeskus. Seurakuntatalolla on ollut aikaisemmin myös muita nimityksiä, kuten työkeskus tai seurakunnallisen työn keskus. Aikaisempia nimityksiä on voitu käyttää tässä inventoinnissa rakennusten historiatietojen kuvailun yhteydessä, jos rakennusta on siksi rakennusaikana kutsuttu. Seurakuntatalojen juhlallisimmasta pääsalista on käytetty tässä työssä nimitystä seurakuntasali. Niitä saatetaan tai on saatettu kutsua myös kirkkosaleiksi, kokoussaleiksi tai juhlasaleiksi.

Tämä inventointiraportti on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään yleisesti inventoinnin tuloksia ja arvottamista, seurakuntataloa rakennustyyppinä sekä kootaan yhteen työn aikana kertynyttä tietoa pirkanmaalaisesta seurakuntatalorakentamisesta ja sen muutoksesta noin 50 vuoden aikana. Työhön on koottu myös osio pirkanmaalaisten seurakuntatalojen suunnittelijoista. Seurakuntataloista on tehty lisäksi kooste niiden tyypillisistä rakenneratkaisuista ja teknisestä kunnosta yleisesti. Toinen osa koostuu seurakuntatalojen inventointikorteista, joihin on liitetty loppuun kunkin rakennuksen arvottaminen. Inventoidut rakennukset ovat kunnittain aakkosjärjestyksessä.

Työn lopussa on liitteenä inventoinnin aikana koottu listaus pirkanmaalaisista seurakuntataloista, joita on maakunnan alueella enemmän kuin tämän työn rajauksen puitteissa on inventoitu. Ensin on esitetty inventoinnissa mukana olleet seurakuntatalot kunnittain, minkä jälkeen on listaus sen ulkopuolelle jääneistä kohteista. Jälkimmäinen lista ei ole kattava lista Pirkanmaan kaikista seurakuntataloista, vaan tarkoitettu antamaan kuvaa rakennustyypin volyymista maakunnassa ja täydentynee mahdollisissa jatkotutkimuksissa.

Tämä työ ei olisi syntynyt ilman pirkanmaalaisten seurakuntien yhteistyötä. Suuri kiitos seurakuntien henkilökunnalle, jotka ovat avanneet ovensa seurakunnan tiloihin ja arkistoihin sekä antaneet työn kannalta tärkeitä lisätietoja. Haluan vielä kiittää Pirkanmaan maakuntamuseon henkilöstöä ja erityisesti ohjaajaani rakennustukija Miia Hinnerichseniä, joka on ollut tärkeänä tukena inventointia tehdessä.

Tampereella Vapriikissa 7.7.2022

Kerttu Loukusa, arkkitehti

Työn aluksi järjestettiin Tampereen hiippakunnan kanssa yhteinen tiedotustilaisuus Pirkanmaan seurakunnille alkavasta inventointityöstä. Tämän jälkeen seurakuntien kanssa sovittiin kohdekäyntien aikatauluista. Inventointityö on tehty kahdessa osassa. Ensimmäinen osio tehtiin syys-marraskuun aikana 2021, jolloin inventointiin yhtensä 28 seurakuntataloa Kangasalta, Lempäälästä, Nokialta, Orivedeltä, Pirkkalasta, Pälkäneeltä, Tampereelta ja Urjalasta. Toinen osa tehtiin maalis-toukokuun aikana, jolloin inventoitiin yhteensä 22 seurakuntataloa Akaalta, Ikaalisista, Juupajoelta, Kuhmoisista, Kihniöstä, Mänttä-Vilppulasta, Parkanosta, Punkalaitumelta, Sastamalasta, Valkeakoskelta, Vesilahdelta, Virroilta ja Ylöjärveltä. Kohdekäyntipäiviä kertyi yhteensä 25. Kohdekäynneillä dokumentoitiin rakennukset valokuvaten sekä sisä- että ulkopuolelta ja tehtiin havaintoja ja muistiinpanoja. Kohdekäyntien yhteydessä Tampereen, Kangasalan ja Ylöjärven seurakuntia lukuun ottamatta tutustuttiin myös seurakuntien arkistoihin. Näihin arkistoihin tutustuttiin erikseen.

Inventointityössä on käyty läpi seurakuntatalorakentamiseen liittyvää kirjallisuutta ja arkistoaineistoa. Usein seurakuntataloja on sivuttu kirjallisuudessa kirkkorakentamisen ja muun seurakunnallisen rakentamisen, seurakuntien historiikkien ja kirkkotaidetta käsittelevien teosten yhteydessä. Seurakuntien internet-sivuilla on kootusti perustietojatietoja rakennuksista. Tärkeimpiä seurakuntataloihin liittyviä kirjallisia lähteitä on ollut teologi ja taidehistorioitsija FT Oscar Ortiz-Niemisen vuonna 2021 valmistunut väitöskirja pääkaupunkiseudun monitoimikirkosta, ”Kaikenlaiselle toiminnalle tilaa riittää, kaikenlaisille seurakuntalaisille paikkoja on: monitoimikirkkoarkkitehtuuri Helsingin seudulla 1900-1960-luvuilla”, minkä lisäksi Ortiz-Nieminen on laatinut 2022 Museoviraston Rakennettu hyvinvointi -sivustolle artikkelin suomalaisesta seurakuntataloarkkitehtuurista. Pirkanmaalaisten seurakuntien ja kuntien historiikeista on saanut tiivistetysti tietoja seurakuntatalojen rakennusvaiheista ja muutoksista. Joistain yksittäisistä seurakuntataloista on tehty rakennushistoriallisia selvityksiä, inventointeja ja kuntokartoituksia.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhteinen Basis- tietokanta on ollut kokoavana perustietojen lähteenä, mistä Niklas Turku koosti inventoitavien rakennusten tietoja excel-muodossa tutkimuskäyttöön. Seurakuntien arkistoista on löytynyt rakennuspiirustuksia, rakennusaikaisia asiakirjoja, valokuvia ja lehtileikkeitä, jotka antoivat tietoja rakennusten syntyvaiheista ja tehdyistä muutoksista. Työssä on käytetty myös Tampereen ja Kangasalan rakennusvalvonnan digitoituja ja paperisia rakennuslupa-asiakirjoja. Tämän lisäksi seurakuntien henkilökunnalta on saatu tietoja rakennuksista.

Tiedot inventoinnista on viety Tampereen historiallisten museoiden ylläpitämään Siiri-tietokantaan.

Kohteiden arvottaminen ja arvojen luokittelu

Modernin rakennusperinnön arvottamisessa on joitain erityispiirteitä verrattuna vanhempaan rakennuskantaan. Rakennukset ovat historiallisesti vielä melko nuoria ja ne on usein rakennettu käytännönläheistä toimintaa varten. Tämä korostuu, mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Seurakuntatalojen arvottamisessa kriteereinä on käytetty niiden rakennustaiteellisia arvoja, historiallisia arvoja, säilyneisyyttä ja rakennuksen maisemallista ja kaupunkikuvallista merkittävyyttä. Rakennuksia on tarkastelu näillä kriteereillä sekä ulkopuolelta että sisätiloista.

Seurakuntatalojen rakennustaiteellisten ja -historiallisten arvojen kartoittamisessa on painotettu rakennusten ulkoasun ja tärkeimpien sisätilojen toteutuksen laatua ja säilyneisyyttä peilaten sitä aikakauden rakentamiseen. Seurakuntataloissa on sekä arjen toiminnan tiloja että juhlatiloja, joiden arkkitehtuuriin ja materiaaleihin on selkeästi panostettu arkisia tiloja enemmän. Tavoitteena on ollut löytää ja määritellä kunkin rakennuksen ominaispiirteet ja tehdä niiden perusteella arvottaminen verraten sitä inventoituun kokonaisuuteen. Työssä käytetyn kohtuullisen pitkän aikarajauksen vuoksi (1945–1999), kultakin aikakaudelta on pyritty löytämään omat merkittävät edustajansa.

Seurakuntatalojen arvottamisessa on sovellettu lakia rakennusperinnön suojelemisesta (498/2010), jonka tavoitteena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää kulttuurisesti kestävää hoitoa. Inventoinnissa ei oteta kuitenkaan kantaa rakennusten suojelukysymyksiin, vaan ne jätetään ratkaistavaksi kaavaprosessien yhteydessä. Lain (498/2010) mukaan rakennuksen merkittävyyttä voidaan arvioida sen harvinaisuuden, tyypillisyyden, edustavuuden, alkuperäisyyden ja historiallisen todistusvoimaisuuden ja kerroksisuuden perusteella.

Seurakuntatalot ovat yleensä kunkin aikakauden rakentamisen laadukkaita edustajia. Seurakuntatalojen koko vaihtelee aina suurista seurakuntakeskuksista pieniin muutaman huoneen seurakuntakoteihin. Tämä on tuonut oman haasteensa kohteiden vertailuun. Monitoiminen rakennus koostuu jo lähtökohtaisesti eri hierarkiatason tiloista. Seurakuntasalit ovat usein kokonaistaideteoksia ja muut tilat, kuten kerhohuoneet ja toimistotilat on tehty arkisempaa käyttöä varten. Arkiset tilat ja asunnot ovat yleensä eniten muuttuneet käytön tarpeiden myötä, kun juhlatilat saattavat olla lähes alkuperäisessä asussaan. Sisätilojen arvottamisessa seurakuntasalilla ja siihen liittyvillä tiloilla on ollut suurempi painoarvo, kuin muilla arkisemmilla tiloilla, joita on arvioitu kokonaisuuden osina.

Teemainventointia voidaan hyödyntää esimerkiksi kuntien kaavoituksessa yleiskaavatyön yhteydessä, mutta asemakaavaa laadittaessa kohteiden tietoja tulee mahdollisesti täydentää.

Arvottamiseen ovat osallistuneet työn tekijän lisäksi Pirkanmaan maakuntamuseon rakennustutkijat Miia Hinnerichsen, Miinu Mäkelä, Jari Heiskanen ja Anna-Leena Lehto. Arvottaminen perustuu kohdekäynneillä tehtyihin havaintoihin ja tutkimuksen avulla saatuun tietoon.

Työssä käytetyt arvottamiskriteerit:

Historiallisesti arvokas

Kohde havainnollistaa siihen liittyviä yhteiskunnallisia, sosiaalihistoriallisia, asutushistoriallisia ja paikallishistoriallisia arvoja.

Rakennushistoriallisesti arvokas

Rakennus on oman aikakautensa rakennustavan tyypillinen tai innovatiivinen edustaja ja rakennuksen rakennusperinteiset ja tekniset kokonaisuudet, ominaispiirteet ja osat ovat hyvin säilyneet.

Rakennustaiteellisesti arvokas

Rakennus on edustava tai laadukas esimerkki aikakautensa arkkitehtuurista tai tunnetun suunnittelijan tuotantoa.

Kaupunkikuvallisesti / maisemallisesti arvokas

Kohteen sijainti on kaupunkikuvallisesti merkittävä: se on merkittävä osa katu- tai kaupunkinäkymää tai kiintopiste näkymässä ja/ tai muodostaa merkittävän maisemakokonaisuuden

Kohteet on luokiteltu arvottamiskriteerien perusteella kolmiportaiseen arvottamisasteikkoon:

1 Erittäin merkittävä

Oman aikansa seurakuntataloarkkitehtuurin laadukas ja tunnistettava edustaja, jonka ominaispiirteet ovat hyvin säilyneet ja muutokset on toteutettu alkuperäistä arkkitehtuuria kunnioittaen. Kaupunkikuvallisesti / maisemallisesti merkittävä.

2 Merkittävä

Oman aikansa seurakuntataloarkkitehtuurin tunnistettava edustaja, jonka kokonaishahmo ja/tai julkisivut ovat pääosin säilyneet. Kaupunkikuvallisesti / maisemallisesti merkittävä.

3 Vaatimaton / merkittävästi muutettu

Rakennus edustaa rakennustaiteellisilta ja rakennushistoriallisilta sekä kaupunkikuvallisilta arvoiltaan vaatimatonta seurakuntataloarkkitehtuuria tai muutokset ovat olleet merkittäviä.

Rakennustyypin yleisiä piirteitä

Seurakuntatalo rakennustyyppinä syntyi 1900-luvun alkupuolella vastaamaan teollistumisen ja kaupungistumisen myötä muuttuneisiin yhteiskunnan ja seurakuntaelämän tarpeisiin. Kirkoissa järjestettävien jumalanpalvelusten rinnalle syntyi aktiivinen ja monipuolinen seurakuntatoiminta hyvinvointi- ja vapaa-ajan palveluineen tukemaan seurakuntalaisten elämää. Seurakuntatalojen arkkitehtuurissa yhdistyvät arki ja juhla, mikä näkyy usein niiden julkisivujäsentelyissä ja monitoimisissa tilaohjelmissa. Ensimmäisiä seurakuntataloja rakennettiin Suomessa suurimpiin kaupunkeihin, kuten Helsinkiin ja Turkuun jo 1910-luvulla, mutta seurakuntatalorakentamisen vilkkain aika sijoittuu 1960- ja 1970- luvuille. Pyynikin seurakuntataloa (Strömmer 1928) ja Viinikan monitoimikirkkoa (Waskinen 1932) voitaneen pitää Tampereen ensimmäisinä seurakuntataloina. Punkalaitumelle rakennettiin 1915 ensimmäinen seurakuntatalo ja kiertokoulurakennus, joka purettiin tarpeettomana nykyisen seurakuntatalon valmistuttua 1950-luvulla.

Seurakuntatalorakentamisen alkutaipaleet ulottuvat Pirkanmaalla 1930-luvun tienoille. Yleensä tarve seurakuntataloille syntyi ennen kuin niitä päästiin rakentamaan, asiasta muistutettiin piispantarkastuksissa ja monesti asukkaat olivat aloitteentekijöitä oman seurakuntatalon saamiseksi. Seurakuntataloina toimi Pirkanmaalla 1900-luvun alkupuolella erilaisia seurakuntataloiksi muutettuja kokoontumistiloja, kuten vanhoja pappiloita, asuinrakennuksia tai entisiä rukoushuoneita, joita usein pidettiin epäsopivina ja vanhanaikaisina käyttöönsä. Myös osaa kirkkojen tiloista käytettiin kokoontumisiin. Varsinainen laajamittaisempi seurakuntatalorakentaminen käynnistyi kuitenkin vasta maailmansotien jälkeen.

Tampereen seurakunnat alkoivat jo 1930-luvulla kerätä varoja niin kutsuttujen syrjäalueiden seurakuntatalojen rakentamista varten. Taustasyinä oli uusien alueiden, kuten Pispalan liittäminen Tampereen kaupunkiin. Ensimmäisinä rakennushankkeina olivat Härmälän ja Pispalan seurakuntatalot, joiden suunnittelu aloitettiin 1930-luvun lopulla. Molemmat rakennukset valmistuivat lopulta vasta sotien jälkeen 1949 ja kummankin rakennuksen yhteydessä on myös myöhemmin toteutettu kirkko.

Seurakuntatalojen toteutuneeseen lopputulokseen vaikutti joukko erilaisia tekijöitä, kuten seurakunnan koko ja käytettävä varallisuus, saadut avustukset, lahjoitukset ja lainat sekä valitun suunnittelijan näkemys ja aikakauden suunnitteluideologia. Myös rakennukselle valikoitunut tontti ympäristöineen, sijainti kaupunki- tai kylärakenteessa mahdollisine rakennusmääräyksineen sekä pääkirkon läheisyys vaikuttivat valittuun ulkoasuun ja tilasuunnitteluun. Seurakunnissa oli tavanomaista järjestää tutustumismatkoja jo rakennettuihin lähiseudun seurakuntataloihin, mutta myös muualle Suomeen. Retkien perusteella tehdyn vertailun pohjalta seurakunnan nimeämä rakennustoimikunta laati seurakuntatalon tilaohjelman räätälöitynä omiin tarpeisiin.

Suunnitelmat tilattiin joko tunnetulta seurakuntarakennusten ja kirkkojen suunnittelijalta tai vaihtoehtoisesti paikalliselta arkkitehdilta tai rakennusarkkitehdilta. Joissain tapauksissa, kuten Akaan Toijalassa ja Sastamalan Vammalassa, suunnittelusta järjestettiin arkkitehtikilpailu. Pirkanmaalaisten seurakuntatalojen suunnittelijoista tuotteliaimpia olivat tamperelaiset arkkitehdit Mikael Nordenswan, Pentti Turunen sekä Tampereen kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer, mutta tyypillisesti kukin arkkitehti on suunnitellut vain yhden tai muutaman inventoinnissa mukana olleen seurakuntatalon. Strömmer suunnitteli myös inventoinnin rajauksen ulkopuolisia seurakuntataloja, kuten Tampereen Pispalan ja Kalevan seurakuntatalot. Kirkkohallituksen vuonna 1955 antaman ohjeistuksen jälkeen seurakunnat lähettivät sille tarkastettavaksi seurakuntatalojen piirustukset.

Seurakuntatalon rakentaminen oli usein pienen maaseutuseurakunnan suurin rakennushanke ja taloudellinen ponnistus sitten pääkirkon rakentamisen. Toisinaan halutusta tilasuunnitelmasta jouduttiin lopulta hieman tinkimään (Oriveden Eräjärvi, Sastamalan Vammala) tai rakentamaan seurakuntatalo kahdessa vaiheessa (Mänttä). Varojen saamiseksi saatettiin järjestään erilaisia varainkeruutempauksia, kuten Eräjärvellä järjestetty lumppukeräys. Myös paikalliset asukkaat, elinkeinoelämän toimijat tai kunnat antoivat tulevaa seurakuntataloa varten erisuuruisia lahjoituksia aina astiastoista tontteihin.

[Tietolaatikko] Seurakuntatalojen suunnittelijoita Pirkanmaalla

Pirkanmaalaisia seurakuntataloja on suunnitellut melko laaja joukko suunnittelijoita: arkkitehteja, rakennusarkkitehteja tai rakennusmestareita. Heistä osa on paikallisia suunnittelijoita, usein arkkitehtejä ja arkkitehtitoimistoja Tampereelta. Joitain suunnittelijoita on myös pääkaupunkiseudulta tai muualta Suomesta. Suunnittelijan valintaan on vaikuttanut mahdolliset suunnittelukilpailut, arkkitehdin aikaisemmat seurakuntatalototeutukset, tuttuus tai paikallisuus.

Muutamat arkkitehdit ovat suunnitelleet Pirkanmaalle useampia seurakuntataloja, joista tuotteliaimpia ovat arkkitehdit Mikael Nordenswan ja Pentti Turunen, mutta usein kukin arkkitehti on suunnitellut vain yhden inventoinnissa mukana olleen seurakuntatalon. Helsinkiläinen arkkitehti Erkko Virkkunen on suunnitellut valtakunnallisesti useita seurakuntataloja , joista Pirkanmaalle Lempäälän Lempoisten seurakuntatalon.

arkkitehti Bertel Strömmer (1890–1962) Tampereen kaupunginarkkitehti (Epilän seurakuntatalo 1950, Punkalaitumen seurakuntatalo 1955. Muita uskonnollisia rakennuksia Tampereen Pispalan kirkko ja seurakuntatalo, Lamminpään hautausmaan vanha siunauskappeli/seurakuntatalo, Tampereen vapaakirkko, Tampereen helluntaiseurakunnan rukoushuone Saalem yhd. Pentti Turusen kanssa)

arkkitehti Mikael Nordenswan (1904–1986) Aikakauden tuottelias sakraalirakennusten suunnittelija. Työskennellyt Strömmerin alaisena ennen omaa toimistoa. (Kangasalan Kirkonkylän seurakuntakoti 1952, Messukylän seurakuntatalo 1955, Vehmaisten seurakuntatalo 1955, Kolhon kirkko, Mänttä-Vilppula 1955, Nokian Koskenmäen seurakuntatalo 1954, useita siunauskappeleita, Keuruun Haapamäen kirkko 1953, Länsi-Porin kirkko 1960)

arkkitehti Pentti Turunen (1924–2016) Suunnitellut lukuisia seurakuntataloja Pirkanmaalle. (Kangasala: Ruutanan seurakuntatalo 1959, Suoraman seurakuntakeskus 1968, Sahalahden seurakuntatalo 1976, Tampere: Lielahden kirkko 1961, Uudenkylän seurakuntatalo 1966, Olkahisen seurakuntatalo 1980, Oriveden Eräjärven seurakuntakoti 1967, Ylöjärven Viljakkalan seurakuntatalo 1966)

arkkitehti Pekka Ilveskoski (1931–1987) (Nekalan seurakuntatalo, Tampere 1969, Ylöjärven seurakuntakeskus 1979, Euran seurakuntakeskus 1982. Muita rakennuksia: Tampereen Näsinneula 1971, Tampereen poliisitalo 1963, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 1979 yhdessä Asko Rasinpään kanssa)

arkkitehti Erkko Virkkunen (1924–1986) Monipuolinen helsinkiläinen arkkitehti. (Lempäälän Lempoisten seurakuntatalo 1963, Leivonmäen kirkko 1960 ja seurakuntakoti 1969, Joutsa, Riihimäen Kirkkopuiston seurakuntakoti 1964, Seurakuntakoti Multia 1965, Lammin seurakuntatalo 1955, Juvan seurakuntatalo 1976, Keuruun siunauskappeli 1962)

arkkitehdit Anja ja Aarno Hakanen (Linnavuoren seurakuntatalo, Nokia 1960, Kirkkoveräjän seurakuntatalo, Pirkkala 1962, vanhin osa)

arkkitehti Jaakko Ilveskoski (1912–1984) Tampereen kaupunginarkkitehti Strömmerin jälkeen (Oriveden seurakuntatalo 1969, Pispalan kirkko, Tampere 1971)

arkkitehti Heimo Kautonen (1910–2001) (Mäntän seurakuntatalo, Mänttä-Vilppula 1958)

arkkitehti Mirjam Kulmala (Vammalan seurakuntatalo, Sastamala 1969, Ikaalisten seurakuntatalo 1975)

rakennusarkkitehti Jaakko Nieminen (Tottijärven seurakuntatalo, Nokia 1974, Mouhijärven seurakuntatalo, Sastamala 1975)

arkkitehti Helge Iivari Railo (Kiikan seurakuntatalo, Sastamala 1969)

arkkitehti Jaakko Ilveskoski (Oriveden seurakuntatalo) Tampereen kaupunginarkkitehti Strömmerin jälkeen

arkkitehti Raine Rauthovi ja Arkkitehtitoimisto Majamaa (Linnainmaan seurakuntakeskus 1992)

arkkitehti Veikko Nurmi, Arkkitehtuuritoimisto Nurmi ja Rantanen (Luopioisten seurakuntakeskus 1986)

arkkitehti Veikko Larkas (Akaan seurakuntatalo 1955) useita kirkkoja Suomessa, kuten Veitsiluodon kirkko 1957, Kauhajoen kirkko 1958, Kolarin kirkko 1965, Valkeakosken kirkko 1969)

arkkitehtitoimisto Vahtera & Heino (Peltolammin seurakuntatalo, Peltolammin metsälähiö, Tampere)

Seurakuntatalon sijoittuminen kaupunki- tai kylärakenteeseen

Pirkanmaalaiset seurakuntatalot sijaitsevat pääosin näkyvällä paikalla kunnan, asuinalueen tai kylän keskuksessa. Koska inventointiin sisällytetyissä seurakuntataloissa ei itsessään ole kirkkoja, sijaitsevat ne usein kirkon läheisyydessä tai sitten erillisinä seurakuntataloina asuinalueilla. Seurakuntataloja ympäröi lähes aina väljähkö hoidettu puistomainen piha-alue leikkipihoineen ja paikoitusalueineen. Jotkin seurakuntatalot ovat osana tiivistä kaupunkirakennetta, kuten Akaan Toijalassa tai Mäntässä. Joissain tapauksissa laaja pysäköintikenttä seurakuntatalon edustalla hallitsee kaupunkikuvaa tai kylänraittia (Kihniö, Sastamalan Keikyä ja Kiikoinen, Virrat). Seurakuntataloja voidaan jaotella niiden kaupunkikuvallisen sijoittumisen mukaan ”lähiöseurakuntataloihin” (Tampereen Nekala ja Peltolammi, Kangasalan Vatiala), ”kortteliseurakuntataloihin” (Mänttä, Akaa, Valkeakoski) ja kirkonkylän seurakuntataloihin (Ikaalinen, Punkalaidun, Pälkäne, Ylöjärvi) sekä kirkon yhteydessä oleviin seurakuntataloihin (Tampereen Hervannan ja Lielahden kirkot, Akaan Viialan kirkko ja seurakuntatalo), jotka rajattiin teemainventoinnin ulkopuolelle. Seuraavaksi käsitellään lähemmin kolmea ensiksi mainittua inventoitua rakennustyyppiä. Esitetty kaupunkikuvallinen tyypittely on suuntaa antava ja monessa seurakuntatalossa voi olla näitä yhdisteleviä piirteitä.

Lähiöseurakuntatalot, joita on Tampereella, Pirkkalassa, Lempäälässä ja Kangasalla, sijaitsevat varsinaisen ydinkeskustan ulkopuolella asuinalueiden keskusalueiden tuntumassa tai jopa sijoitettuina ostoskeskuksiin. Seurakuntataloa ympäröivä puistomainen piha erottaa niitä muusta kaupunkirakenteesta, kerrostalo- tai pientaloalueesta. Jotkin seurakuntatalot ovat osa suurempaa liikerakennusta kuten Tampereen Lentävänniemen seurakuntakoti Talentti tai Hallilan seurakuntatalo.

Kaupunkirakenteessa tiiviisti sijaitsevien ”kortteliseurakuntatalojen” ominaispiirteitä ovat sijainti suoraan katulinjassa näkyvällä paikalla ja rakennuksen ulkoasun sovittaminen ympäröivään kaupunkirakenteeseen. Niissä on melko laaja kerrostalomainen osa (Mänttä, Valkeakoski, Akaa) tai siihen yhdistetty erillinen kerrostalo (Messukylä). Katutasossa on saattanut alun perin olla myös vuokrattavia liiketiloja, joita on myöhemmin paikoin muutettu seurakunnan käyttöön. Pihojen viheralueet eivät ole kovinkaan suuria. Kirkko sijaitsee lähistöllä, usein kadun toisella puolella ja selkeästi omalla tontillaan.

Kirkonkylien seurakuntatalot sijaitsevat eri kokoisissa kunta- tai kyläkeskuksissa historiallisen pääkirkon läheisyydessä, sitä ympäröivän kirkkopuiston liepeillä. Kirkkojen viereen sijoitetut seurakuntatalot ovat ulkoasultaan usein alisteisia ja mukautuvia suhteessa viereiseen kirkkoon. Rakennuksen sijoittuessa kirkonmäelle, seurakuntatalo on sovitettu porrastaen rinteeseen matalampi sisäänkäyntiosa kirkkoon ja kadulle päin (Ikaalinen, Parkano, Pälkäne, Sastamalan Kiikoinen). Rakennuksen todellinen kaksikerroksinen volyymi paljastuu vasta alarinteen puoleisella sisäpihalla.

Seurakuntatalojen moninaiset ulkoasut

Pirkanmaalaiset seurakuntatalot noudattelevat pitkälti aikakauden ihanteita seurakuntataloarkkitehtuurissa ja rakennustavan käytänteitä Suomessa. Lopputulokseen on vaikuttanut pitkälti valitun suunnittelijan taito toteuttaa seurakunnan toivoma tilaohjelma ja luoda rakennukselle mielenkiinointoinen ympäristöönsä sopiva ulkoasu annetun budjetin rajoissa. Inventoitujen seurakuntatalojen moninaisista ulkoasuista voi löytää yhteneviä piirteitä. Julkisivuissa rakennuksen luonne, arkinen ja pyhä yhdistyvät. Tämä näkyy juhlatilojen julkisivujen rikkaampana jäsentelynä ja erikoismuotoiltuina ikkunapintoina. Seurakuntasali nousee lähes aina muuta rakennusmassaa korkeammalle ja kattolyhdyt ovat yleisiä. (Tampereen Koivistonkylä ja Linnanmaa, Kangasalan Suorama).

Asuin- tai toimistosiipi on ulkoasultaan varsinaista seurakuntasaliosaa arkisempi ja matalampi. Tästä poikkeuksena ovat niin kutsutut ”kortteliseurakuntatalot” (Mänttä, Akaa, Valkeakoski), joissa asuinkerrostalo-osa on saman korkuinen kuin seurakuntasali, jonka paikka on osoitettu poikkeavana julkisivun sommitteluna.

Keskeisestä sijainnistaan huolimatta rakennus ei välttämättä ulkoasultaan erotu merkittävästi katukuvasta. Tämä korostuu etenkin kirkkojen viereisissä seurakuntataloissa, jotka ovat niihin verrattuina pelkistetympiä ja arkisempia. Julkisivusävy on usein sovitettu vanhaan kirkkoon, vaikka ulkoverhousmateriaali olisikin eri (Ikaalinen, Sastamalan Kiikoinen, Pälkäne, Kuhmoinen).

Osaan inventoiduista rakennuksista oli tehty merkittäviä muutoksia julkisivuihin ja erisuuruisia laajennuksia. Yleisin muutos oli 1960- ja 1970-luvun seurakuntatalon tasakaton muuttaminen auma-, harja- tai pulpettikatoksi. Joissain tapauksissa muutos on melko huomaamaton (Kangasalan Vatiala), kun taas jossain tapauksissa rakennuksen ajoittaminen ja alkuperäinen ulkoarkkitehtuuri on hämärtynyt (Kangasalan Suorama, Sastamalan Mouhijärvi ja Keikyä, Virrat, Ikaalinen).

Seurakuntatalojen sisätilat: arki ja pyhä yhdistyy

Pirkanmaalaisten seurakuntatalojen koot ja tilaohjelmat vaihtelevat suurista seurakuntakeskuksista pienempiin kirkonkylän tai lähiön seurakuntataloihin. Ne ovat monitoimirakennuksia, joista löytyy toistuvia tilatyyppejä. Asuinlähiöissä arkisempi toiminta päiväkerhoineen korostuu, ja pienemillä paikkakunnilla kirkon lähelle sijoitettu seurakuntatalo on usein myös seurakunnan hallinnollinen keskus ja vaihtoehtoinen jumalanpalvelusten pitopaikka talviaikaan.

Kaikissa inventoiduissa rakennuksissa oli seurakuntasali. Salien koot ja juhlavuuden aste vaihtelivat. Monitoimiset salit tukevat läheisen kirkon tai siunauskappelin toimintaa juhlatiloina, kirkkokahvien pitopaikkana tai jopa liikuntasaleina. Siihen liittyvät sisääntuloaula naulakkotiloineen, siirto- ja paljeovin erotettavat sivu- ja ruokasalit sekä niiden yhteydessä oleva keittiö. Salien valaistus on suunniteltu osana tilan arkkitehtuuria ja niissä on käytetty laadukkaita valaisimia.

Seurakuntatalojen saleissa on niihin suunniteltuja alttarikalusteita ja taidetta. Saleja voidaan tarpeen mukaan sisustaa irtotuoleilla ja pöydillä. Seurakuntataloissa olleet paramentit eli kirkkotekstiilit olivat pitkälti vähäeleisiä ja moderneja. Saleissa ei yleensä ollut varsinaista alttaritaulua, vaan alttariseinään oli useimmiten ripustettu yksikertainen puinen tai metallinen risti tai krusifiksi. Salien ja aulojen seinillä oli sankarivainajien muistolaattoja, puureliefejä ja useimmasta seurakuntatalosta löytyi seinäryijy.

Seurakuntataloihin rakennettiin työntekijöiden asuntoja aina 1980-luvulle saakka. Pienemmälle maaseutupaikkakunnalle, kuten Oriveden Eräjärvelle, asunnon saaminen seurakuntatalon yhteyteen oli tärkeää, koska vuokra-asuntoja työntekijöille ei yksinkertaisesti ollut. Asunnon tarjoaminen helpotti vahtimestarien, diakonien ja kanttorien palkkaamista sekä toi vuokratuloja, ja olihan kätevää, että rakennuksessa oli henkilökuntaa lähes aina paikalla. Joissain seurakuntataloissa on ollut myös kirkkoherrojen virka-asuntoja. (Akaa, Mänttä, Valkeakoski).

Pohjaratkaisun ja käytön muutos aikavälillä 1945–2022

Seurakuntien tilatarpeiden muutos näkyy uudempien, 1980- ja 1990-luvuilla rakennettujen seurakuntatalojen pohjaratkaisuissa ja tehdyissä muutoksissa ja laajennuksissa tätä varhaisempiin rakennuksiin. Joihinkin seurakuntataloihin on tehty suuriakin laajennuksia, etenkin 1970–1980-luvuilla (Orivesi, Pirkkalan Kirkkoveräjä, Vesilahti). Sittemmin tilat saattavat olla nykykäytölle liian suuret.

Asuntoja ei enää rakennettu 1990-luvulla, eikä usein enää 1980-luvullakaan. Tästä poikkeuksena ovat Akaan Kylmäkosken (1982) ja Tampereen Koivistonkylän seurakuntatalot (1986). Asuntoja on muutettu myöhemmin toimisto- ja kerhotiloiksi, mutta osa niistä oli inventointihetkellä tyhjillään (Nokian Tottijärvi, Tempereen Vehmainen) tai edelleen käytössä asuntoina (Juupajoen Kopsamo, Sastamalan Keikyä, Ylöjärven Kuru). Seurakuntatalojen keittiöitä on laajennettu ja uudistettu suurtalouskeittiöiksi. Wc-tilat ovat suurentuneet ja esteettömyys on yleisesti parantunut. Seurakuntataloissa olleista uima-altaista on luovuttu ja saunat ovat pitkälti vajaakäytöllä. Hallintotiloja ja toimistoja on myös jäänyt osin vajaakäytölle seurakuntien yhdistyessä 2000-luvulla.

Pirkanmaalaiset seurakuntatalot vuosikymmenittäin

1940–1950-luvun seurakuntatalo

Seurakuntatalorakentaminen alkoi vilkastua Pirkanmaalla 1950-luvulta lähtien, kun 1940-luvun sota-ajan aiheuttamista viivästyksistä päästiin. Aikakauden seurakuntataloissa on pienimittakaavaisen kirkon piirteitä yhdistettynä 1950-lukulaiseen asuntorakentamiseen. Inventoiduista seurakuntataloista kaikki olivat valmistuneet 1950-luvun puolella. Tyypillisiä julkisivumateriaaleja ovat vaihtelevat rappauspinnat, luonnonkivisokkelit, pesubetonilaatat, tiilikatteet ja ikkunoissa ja ovissa on usein käytetty tammea tai maalattua puuta. Arki- ja juhlatilojen hierarkia on osoitettu poikkeavana massoitteluna, ikkuna-aukotuksella ja käytetyillä materiaaleilla sekä yksityiskohtien rikkaudella niin sisä- kuin ulkotiloissa. Seurakuntasalit ovat kirkkosalimaisia ja niissä on usein parvi.

1960–1970-luvun seurakuntatalo

Seurakuntataloja rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla varsin paljon. Väkiluvun kasvu ja vilkastunut lähiörakentaminen lisäsivät niiden tarvetta. Kasvavilla alueilla oli etenkin lasten ja nuorten kokoontumistiloista pulaa (Nokian Linnavuori). Myös monet kirkonkylät ja keskustaajamat saivat aikakaudella omaan käyttöön suunnitellut seurakuntatalonsa (Oriveden Eräjärvi, Lempäälä, Ylöjärven Kuru). Seurakuntatalojen arkkitehtuuri muuttui yleisen rakentamisen trendin mukaisesti 1960-luvulta lähtien pelkistettyyn ja rationaaliseen suuntaan. Tiilestä tuli seurakuntatalojen julkisivujen yleisin verhousmateriaali. Rakennuksissa korostui huomiota herättävän ulkoasun sijaan näkymät rakennuksen sisältä ympäröivään maisemaan. Muuta tasakattoista rakennusmassaa korkeammalle nouseva seurakuntasalin pulpettikattoinen lyhtyaihe yleistyi. Tilaohjelmat kasvoivat ja monikäyttöisyys korostui. Seurakuntatalojen saunaosastoille rakennettiin jopa uima-altaita (Nokian Tottijärvi, Ylöjärvi).

1980–1990-luvun seurakuntatalo

Lähiörakentaminen ja kirkonkylien kehittäminen jatkui 1980- ja 1990-luvuilla, vaikka lukumääräisesti uusien seurakuntatalojen määrä väheni. Paikkaan sovittaminen ja historiaviittaukset, erilaisten muotoaiheiden ja ulkoarkkitehtuurin variaatiot, yksityiskohdissa näkyvä leikittelevä postmodernismi sekä symboliikan käyttö yleistyivät edelliseen aikakauden verrattuna (Kuhmoinen, Tampereen Linnainmaa). Paikallisuus ja pienimittakaavaisuus korostuivat ja satula- ja aumakatto yleistyvät tasakaton sijaan. Tiiliverhous säilyi pääasiallisena julkisivumateriaalina ja siihen yhdistettiin usein puuverhoilua.

Seurakuntatalojen tyypillisiä rakenneratkaisuja aikakaudella ja rakennusten teknisestä kunnosta (Anne Uosukainen)

Inventoiduista rakennuksista vanhin on Tampereen Epilän seurakuntatalo, sen alkuperäinen osa on suunniteltu 1940-luvulla ja valmistunut vuonna 1950. Nuorimmat rakennukset ovat Kuhmoisten ja Tampereen Hallilan seurakuntakodit vuodelta 1997. Rakennuksia on laajennettu, korjattu ja niihin on tehty tarpeen mukaisia muutoksia aina näihin päiviin asti. Pirkanmaan seurakuntatalojen pitkän rakentumishistorian aikana rakennustekniikka ja -materiaalit ovat muuttuneet merkittävästi, kun käsityövaltaisesta rakentamisesta on siirrytty teollisesti valmistettuihin rakennusosiin. Luonnonmateriaalien rinnalle ja niitä korvaamaan on tuotu uusia, teollisia tuotteita, joiden pitkäkestoisuutta tai yhteensopivuutta vanhojen materiaalien kanssa ei ole täysin tunnettu. Kaikilla aikakausilla on kehitelty myös sellaisia rakenneratkaisuja, jotka ovat myöhemmin osoittautuneet hankaliksi ylläpitää, heikosti Suomen olosuhteisiin soveltuviksi tai kosteusteknisiltä ominaisuuksiltaan kerrassaan epäonnistuneiksi. Seurakuntien rakentaminen on ollut yleisesti ottaen laadukasta ja noudattanut aikakautensa parhaita käytäntöjä, mutta edellä mainitut rakentamiskulttuurin ilmiöt näkyvät myös seurakuntatalojen korjaushistoriassa ja nykytilassa.

Inventointi käsittää yhteensä viisikymmentä seurakuntataloa, jotka voidaan jaotella karkeasti kolmeen ryhmään niiden alkuperäisen rakentamisvuoden perusteella: 1950-luku, 1960-70-luvut ja 1980-90-luvut. Kun tarkastellaan näiden eri aikakausien seurakuntatalojen rakenteita, korjaushistoriaa ja nykytilaa, on jokaisessa ryhmässä tunnistettavissa omia erityispiirteitään. Havainnot perustuvat inventoinnin kenttätöissä kerrytettyihin valokuviin, haastatteluihin ja arkistomateriaaliin.

1950-luvulla valmistuneita seurakuntataloja inventoitiin 10 kpl, joista noin puolet on yhä aktiivisesti alkuperäisessä käytössä.

Aikakaudelle tyypillisesti rakennuksissa on satula- tai aumakatto, katon alla tuulettuva kylmä ullakko tai väljä tuuletustila sekä betonirakenteinen kellarikerros, johon on sijoitettu alkujaan lähinnä varasto-, apu- ja teknisiä tiloja. Myöhemmän ajan seurakuntataloista poiketen kellarin ja vintin lisäksi on useimmissa enemmän kuin yksi kerros. Alin (tai ainoa) pääkerros on yleensä selkeästi maanpinnan yläpuolella, joten sisäänkäynteihin johtaa porras. Tämä aiheuttaa haasteita esteettömyydelle, mutta on hulevesiä ajatellen edullista.

Jälleenrakennuskauden maanvastaisten betonirakenteiden lämmön- ja vedeneristys ovat nykymittapuulla heikot. Rakenteen ulkopuolelta puuttuu lisäksi kapillaarikatko, joten viimeistään vedeneristyksen ikääntyessä maaperän kosteutta pääsee siirtymään rakenteen läpi sisätilaan. Nämä ominaisuudet aiheuttavat ongelmia kellareiden käyttötarkoituksen muuttuessa vaativammaksi, jolloin maanvastaisia betonirakenteita saatetaan verhota kosteutta pidättävillä tai orgaanisilla materiaaleilla. Vanhat vedeneristyssivelyt saattavat lisäksi sisältää haitallisia määriä PAH-yhdisteitä, useimmiten kreosoottia. Ongelmien syntymistä edesauttaa puutteellinen ilmanvaihto ja katto- sekä hulevesien ajautuminen perustuksille, jolloin perusmuuri ja sen myötä kellaritilat pysyvät jatkuvasti kosteina.

Toinen nyttemmin ongelmalliseksi muodostunut aikakauden rakenne on kotelomainen välipohja, jonka orgaaniset täytteet ovat saattaneet mikrobivaurioitua esim. putkivuotojen yhteydessä. Jos välipohja on betonirakenteinen kaksoislaattavälipohja, on teknisistä syistä onteloon jäänyt ylälaatan valumuotti. Muottilaudat ovat voineet homehtua jo rakennusvaiheessa ja kuivuttuaan olla harmittomia vuosikymmeniä, mutta jossain vaiheessa rakennuksen käyttöhistoriaa mikrobit saattavat kulkeutua huoneilmaan esimerkiksi tiivistämättömien läpivientien kautta.

Vielä 50-luvulla kestävä ja kosteusteknisesti toimiva massiivitiili oli yleinen ulkoseinien kantava rakenne, niin myös inventoiduissa kohteissa. Joukossa oli ainoastaan yksi rankorakenteinen puurakennus, Lempäälän Kuljun entinen srk-talo. Erillinen kantava runko, sen ulkopuolella mineraalivillaeriste ja tiiliverhous ilman tuuletusrakoa on kosteusvaurioille altis rakenne, joka yleistyi jo 1950-luvulla syrjäyttäen vähitellen massiivitiilisen ulkoseinän. Käytettävissä olevien rakennepiirustusten perusteella rakennetyyppiä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan näissä vanhimmissa inventoiduissa seurakuntataloissa.

Kaikkiin inventoituihin 1950-luvun kohteisiin on tehty yksi tai useampi korjaus- tai muutostyö, kahta on lisäksi laajennettu 70-luvulla. Yhdessä taloista oli korjattu kellarin kosteusvaurio, muiden korjaushistoriasta löytyi lähinnä tavanomaisia määräaikaiskorjauksia. Vesikatto on uusittu lähes kaikkiin, samoin talotekniikkaa on luonnollisesti jouduttu päivittämään. Kahdessa kohteessa on havaittu sisäilmaongelmaa, jonka johdosta niiden purkamista harkitaan.

Pääosa Pirkanmaan seurakuntataloista on rakennettu 1960- ja 1970-luvulla, inventoinnissa mukana on 28 tuon ajanjakson rakennusta. Inventointihetkellä neljä kohdetta oli vajaalla käytöllä tai muussa kuin seurakunnan käytössä.

Rakennusten tyylipiirteet ja niiden myötä rakenteelliset ratkaisut muuttuivat suuresti juuri näillä vuosikymmenillä, seurakuntien ollessa vahvasti muutoksessa mukana. Suosittiin matalia, linjakkaita, maan pintaa myötäileviä rakennuksia, joissa sisätila liittyi ulkotilaan sananmukaisesti portaattomasti. Suurimmassa osassa inventoiduista rakennuksista on kellarin lisäksi vain yksi kerros, ainoastaan Urjala (2 krs) ja Tampereen Peltolammi (3 krs) poikkeavat linjasta. Matalat rakennukset levittäytyvät vastaavasti aiempaa laajemmalle alalle ja niistä noin kaksi kolmannesta sijoittuu ainakin osittain rinteeseen.

Huollon ja ylläpidon kannalta ehkä merkittävin muutos oli tasakattojen yleistyminen. Ikäryhmän inventoiduista kohteista yli kaksi kolmannesta 21 kpl) toteutettiin alkujaan tasakattoisina. Tasakatoille on tyypillistä räystäiden puuttuminen ja sadevesien johtaminen pois kattokaivojen kautta, mikä lisää sekä ulkoverhouksen säärasitusta että sadevesijärjestelmän huoltotarvetta ja vaurioherkkyyttä. Kattokaivojen tukkeutuessa ja vesikatteen tai sadevesiputkiston rikkoontuessa vesi pääsee välittömästi yläpohjan rakenteisiin, mikä jää etenkin vähäisissä vuodoissa helposti havaitsematta ajoissa. Näissä varhaisissa tasakatoissa yläpohja tuulettuu huonosti ja sen tilannetta on vaikeaa tai mahdotonta tarkkailla, sillä tilassa ei yleensä mahdu ryömimään ja tarkastusluukkuja on vähän. Järjestelmän positiivinen ominaisuus on kosteusrasituksen väheneminen rakennuksen sokkelin ympärillä.

Ulkoseinärakenteessa on massiivitiili kokonaan väistynyt kerroksellisten ratkaisujen tieltä. Teolliset eristemateriaalit ovat syrjäyttäneet käytännössä kokonaan sahanpurun ja muut orgaaniset lämmöneristeet. Runko on yleisimmin betonia tai puinen rankorakenne, ulkoverhousmateriaalina suosituin on poltettu- tai kalkkihiekkatiili. Valitettavasti pääosa aikakauden tiiliverhouksista on toteutettu ilman tuuletusväliä, mikä johtaa tietyissä sääolosuhteissa eristekerroksen kostumiseen ja mahdollisiin mikrobivaurioihin. Niistä inventoiduista tiiliverhotuista kohteista, joista rakennetiedot olivat käytettävissä, vain kahdessa oli verhouksen taakse jätetty riittävä ilmarako. Runkoratkaisultaan yleisestä linjasta poikkeavia kohteita ovat esimerkiksi kevytsoraharkosta muurattu ja rapattu Nokian Linnavuoren srk-talo ja Tampereen Aitolahden puuelementtirakennus. Elementtirakentamisen yleistyminen on nähtävissä myös Tampereen Peltolammilla, jossa kolmikerroksinen srk-talo on valmistettu betonisandwich -elementeistä.

Pyrkimys päästä eroon sisä- ja ulkotilan välisestä korkeuserosta portaineen aiheuttaa teknisen ongelman, joka ratkaistiin yleisesti niin kutsutulla valesokkelirakenteella. Siinä perustus jatkuu ulkoseinän alaosassa betonisena sokkelikuorena maan pinnan ja lattiatason yläpuolelle. Valesokkelin takana lämmöneristeet ja seinän runko ulottuvat usein lattiavalun alapuolelle, joskus jopa maan pinnan alapuolelle, jossa ne ajan mittaan saattavat kostua betonin läpi kulkeutuvasta maakosteudesta. Ongelmia syntyy silloin, kun runko ja lämmöneriste ovat kosteusvaurioille herkkää materiaalia eikä niiden ja betonin väliin ole asennettu riittävää vesieristystä. Aina valesokkeliin liittyvät riskit eivät realisoidu. Kuivalla tai hyvin kuivatetulla rakennuspaikalla, ympäröivän maaston kaataessa riittävästi pois perustuksilta ja sadevesijärjestelmän ollessa kunnossa voi valesokkelirakenne olla hyvinkin pitkäikäinen.

Rakennusten kellarikerrokset on tällä ajanjaksolla jo suunniteltu aiempaa vaativampaan käyttöön. Seiniä on lämpöeristetty sisäpuolelta, samoin maanvaraisten betonilattioiden lämpötaloutta on parannettu ohuella polystyreenieristeellä. Maanvastaisten rakenteiden kosteuseristäminen ja maaperän kapillaarikatkot eivät kuitenkaan ole vielä kehittyneet riittävästi, joten kosteudelle herkät puumateriaalit tai mineraalivilla betonia vasten tulevat väistämättä vaurioitumaan. Kosteutta pidättävät lattiapinnat kuten muovimatot ja tiiviskalvoiset maalit eivät myöskään sovellu tämän ikäluokan kellareihin, mikä sekin on opittu vasta myöhempien vuosien kokemusten myötä.

60- ja 70-lukujen seurakuntataloja on kaikkia jo ehditty korjata, yleensä useampaan kertaan. Inventoiduista taloista lähes puolta (12/28) on jossain vaiheessa laajennettu, ja yhdeksässä tapauksessa alkuperäinen tasakatto on muutettu joko auma- tai pulpettikatoksi. Urjalan seurakuntatalo purettiin pian inventoinnin kenttätöiden jälkeen kunto-ongelmien ja vajaakäytön vuoksi, viiden muun talon kohtalo on vielä harkinnassa samoista syistä.

Tuoreimpina rakennuksina inventoitiin yhdeksän seurakuntataloa 1980-luvulta ja kolme 1990-luvulta. Ne ovat yhtä lukuun ottamatta käytössä, ainoastaan Tampereen Hallilan seurakuntatalo on tyhjillään. Tässä ryhmässä on mukana myös Vesilahden srk-talo, jonka alkuperäinen 1971 rakennettu osa oli vaatimattoman kokoinen ja jäi 1988 merkittävän laajennuksen sisään.

80-luvulta alkaen tasakatot ovat väistyneet loivien satula- ja aumakattojen sekä pulpettikattojen tieltä, inventoiduista ainut alkujaan tasakattoinen rakennus oli Akaan Kylmäkosken seurakuntatalo, joka sekin on muutettu myöhemmin pulpettikattoiseksi. Tämän kehityksen myötä ulkoseiniä suojaavat taas räystäät lähes kaikissa kohteissa. Rakennukset ovat pääsääntöisesti yksikerroksisia, mutta mukana on neljä kellarikerroksella varustettua rinneratkaisua. Kantavana rakenteena vuorottelevat betoni ja puinen rankorakenne, Hallilan siporex -elementtirunko muodostaa poikkeuksen. Yleisimpänä ulkoverhousmateriaalina on yhä tiili eri muodoissaan, usein yhdistettynä paneloituihin kenttiin, ainoastaan Kangasalan Huutijärvellä on käytetty lomalaudoitusta. Vielä näilläkin vuosikymmenillä on todennäköistä, että tiiliverhouksen ja lämmöneristeen välissä on puutteellinen tuuletusrako, mutta matalassa ja räystäin suojatussa ulkoseinässä kosteusrasitus on onneksi vähäinen. Alapohjien maanvastaiset rakenteet ovat edelleen jossain määrin herkkiä kosteudelle, sillä niiden alustäyttönä oleva tiivistetty sora tai salaojasora ei täysin toimi kapillaarikatkona. Myös 1960-luvulla yleistynyttä valesokkelirakennetta on vielä tunnistettavissa muutamassa kohteessa, mutta esimerkiksi Kuhmoisten seurakuntakodissa on jo kosteusteknisesti kestävämpi toteutustapa ulkoseinän ja alapohjan liittymässä.

Ikäryhmän seurakuntataloihin ei ole vielä tehty mittavia peruskorjauksia eikä niissä ole tiettävästi ilmennyt sisäilmaongelmia. Aiemmin mainitun kattomuutoksen lisäksi on yksi vesikatto korjattu ja yhdessä rakennuksessa todettu vesikatteen uusimistarve. Sisätiloihin on tehty pääasiassa vähäisiä muutoksia ja pintaremonttia.

Seurakuntatalojen rakentumisen vuosikymmenillä siirryttiin rakentamisessa elinkaariajatteluun, jossa rakennuksen käyttöiäksi määriteltiin vain muutama kymmenen vuotta. Rakenteet muuttuivat aiempaa monimutkaisemmiksi ja uusia rakennusmateriaaleja otettiin käyttöön, eikä niiden pitkäkestoisuudesta tai korjattavuudesta ollut tuolloin vielä kattavasti tietoa. Tämä oli tyypillistä etenkin 60- ja 70-luvuilla, jolloin valtaosa seurakuntataloista on rakennettu. Alkujaan määräaikaisiksi suunniteltujen rakennusten korjaaminen on hankalaa ja tarkoittaa usein rakenteiden laajaa uusimista, jolloin huonoiksi osoittautuneet rakennetyypit voidaan samalla muuttaa toimivammiksi. Myös ajattelutapa on muuttumassa kestävämpään suuntaan, sillä materiaalituntemus paranee alati ja korjattavuudesta on tullut suunnittelukriteeri.

Nykyään Seurakuntien tilantarve on vähentynyt ja monet seurakuntatalot ovat vajaalla käytöllä, alkuperäisestä poikkeavassa käyttötarkoituksessa tai kokonaan tarpeettomia. Tämä näkyy osassa inventoituja seurakuntataloja yleisenä rapistumisena, kun niiden määräaikaiskorjaukset tai vähäisemmät huoltokorjaukset odottavat päätöstä rakennuksen lopullisesta kohtalosta. Rakennusten kunnon kannalta ratkaisevaa on niiden käyttö ja huolto, sillä tarpeellista ja jatkuvassa käytössä olevaa rakennusta huolletaan ja ylläpidetään yleensä pitkäjänteisesti. Inventointiaineistossa on myös useita esimerkkejä aktiivisessa käytössä olevista seurakuntataloista, joiden onnistuneet korjaukset ja hyvä huolto ovat jo turvanneet niille käyttöikää yli alkuperäisen odotuksen.

Pirkanmaalainen seurakuntatalo on yhdistelmä aikakauden seurakuntataloarkkitehtuuria ja paikallisten seurakuntien tarpeita. Monitoiminen rakennustyyppi on syntynyt ja kehittynyt seurakunnan toiminnan tarpeista. Niiden muuttuessa myös rakennus on joustanut. Asuntoja on muutettu hallinto- ja kerhotiloiksi, sisustuksia on uudistettu ja rakennuksia on teknisesti parannettu. Joihinkin seurakuntataloihin on tehty mittavia laajennuksia. Moni alun perin tasakattoinen 1960- ja 1970-luvun rakennus on saanut teknisesti toimivamman kattoratkaisun, mikä on myös muuttanut rakennuksen niukkalinjaista alkuperäistä ulkoasua ja vaikeuttanut rakennuksen ajoittamista.

Seurakuntien yhdistymisten myötä jollain seurakunnalla on useita seurakuntataloja. Niitä on paikoin vajaakäytöllä ja etenkin hallintotiloja eli entisiä kirkkoherranvirastoja on yli tarpeen. Tuleva seurakuntatalon peruskorjaus voi olla pienelle seurakunnalle taloudellisesti haastavaa. Myös isoissa kaupunkikeskuksissa pohditaan seurakuntatilojen käyttötarvetta, taloudellisia ylläpitokustannuksia ja mahdollista lisärakentamista usein melko väljille puistomaisille tonteille, jotka ovat keskeisellä paikalla alueellaan. Seurakuntatalot ovat tällä hetkellä laajassa murroksen tilassa, mikä olikin yksi peruste nyt tehdylle teemainventoinnille.

Vaikka 2020-luvulla edelleen rakennetaan jonkin verran uusia seurakuntataloja, yksi tulevaisuuden haaste on kehittää uudiskäyttöä vanhoille seurakuntataloille, joista päätetään luopua. Monitoimisessa rakennuksessa on sinänsä paljon mahdollisuuksia, ja ratkaisuja on varmasti lukuisia aina päiväkodeista ja palvelutaloista kulttuuritiloihin tai juhla- ja pitopalvelua tuottaviin majataloihin. Rakennuksen sijainti ja koko sekä tekniset haasteet vaikuttanevat tulevan käytön kannattavuuteen ja mahdollisuuteen.

Vieraillessani seurakuntaloissa niissä oli usein parhaillaan menossa jonkin tapahtuman järjestely, tapaaminen tai lastenkerho ja käynneistä jäi päällimmäisenä mieleen innostutut tunnelma ja yhdessä tekemisen meininki.

Seuraavassa on listattu ja jaettu kaikki 50 inventoitua seurakuntatalorakennusta kolmeen eri arvoluokkaan. 1. luokkaan arvotetut kohteet edustavat aikakautensa maisemallisesti, rakennushistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti laadukasta kokonaisuutta. Kohteet ovat maakunnallisesti merkittäviä. 2. luokkaan arvotetuissa seurakuntataloissa oli nähtävissä selkeitä aikakaudelle tyypillisiä piirteitä, mutta niissä oli tehty enemmän muutoksia kuin 1. luokan kohteissa tai niiden alkuperäinen rakennustaiteellinen laatu ei yltänyt 1. luokkaan. 3. luokkaan on sijoitettu tavanomaiset, vaatimattomat tai merkittävästi muutetut kohteet. Yhdessä tapauksessa merkittävästi muutettu kohde (Vesilahden seurakuntatalo) on kuitenkin sijoitettu 1. luokkaan toteutuksen ja kohteen muiden merkittävien arvojen vuoksi.

Jotkin seurakuntatalot sijoittuvat arvoluokkien välimaastoon, jolloin niiden luokituksen ratkaisevaksi tekijäksi on otettu säilyneisyys ja arkkitehtoninen kokonaislaatu verrattuna aikakauden muihin seurakuntataloihin. Rakennuksen koko ei ole sinänsä vaikuttanut arvioitiin, mutta usein se on vaikuttanut jonkin verran alkuperäiseen rakentamisen laatuun.

Arkkitehtuurin arvo ei ole sen rakennuksen tyylistä kiinni, vaan sitä määrittää muun muassa sen laadukas toteutus, sovittaminen paikkaansa, tilakokonaisuuden onnistuneisuus ja kunkin ajan muotokielen oivaltava käyttö. Kullakin aikakaudella on rakennettu sekä rakennustaiteellisesti uniikkeja seurakuntataloja kuin myös tavanomaisempaa perusrakentamista.

Seurakuntatalojen arviointi, yhteensä 50 inventoitua rakennusta

Rakennuksen nimen jälkeen on valmistumisvuosi ja nykyinen sijaintikunta

1.luokka (16 kpl)

Akaan seurakuntatalo, 1955 (Akaa)

Kiikan seurakuntatalo, 1969 (Sastamala)

Kirkonkylän seurakuntakoti, 1952 (Kangasala)

Kuhmoisten seurakuntakoti, 1997 (Kuhmoinen)

Lempoisten seurakuntatalo, 1963 (Lempäälä)

Linnainmaan seurakuntakeskus, 1992 (Tampere)

Linnavuoren seurakuntatalo, 1960 (Nokia)

Luopioisten seurakuntakeskus, 1986 (Pälkäne)

Messukylän seurakuntatalo, 1955 (Tampere)

Mäntän seurakuntatalo, 1958 (Mänttä-Vilppula)

Nekalan seurakuntatalo, 1968 (Tampere)

Peltolammin seurakuntakeskus, 1971 (Tampere)

Punkalaitumen seurakuntatalo, 1954 (Punkalaidun)

Vehmaisten seurakuntatalo, 1955 (Tampere)

Vesilahden seurakuntatalo, 1971/1988 (Vesilahti)

Ylöjärven seurakuntakeskus, 1976 (Ylöjärvi)

2.luokka (21 kpl)

Epilän seurakuntatalo, 1950 (Tampere)

Eräjärven seurakuntakoti, 1967 (Orivesi)

Ikaalisten seurakuntatalo, 1975 (Ikaalinen)

Kalkun seurakuntakoti, 1983 (Tampere)

Keikyän seurakuntatalo, 1975 (Sastamala)

Kiikoisten seurakuntatalo, 1983 (Sastamala)

Koivistonkylän seurakuntakoti, 1986 (Tampere)

Kurun seurakuntatalo, 1963 (Ylöjärvi)

Lentävänniemen seurakuntakoti Talentti, 1976 (Tampere)

Oriveden seurakuntatalo Seuris, 1969 (Orivesi)

Pälkäneen seurakuntatalo, 1979 (Pälkäne)

Ruutanan seurakuntakoti, 1959 (Kangasala)

Sahalahden seurakuntatalo, 1976 (Kangasala)

Suodenniemen seurakuntatalo, 1983 (Sastamala)

Suoraman seurakuntakeskus, 1968 (Kangasala)

Tottijärven seurakuntatalo, 1974 (Nokia)

Urjalan seurakuntatalo, 1963 (Urjala)

Valkeakosken seurakuntatalo, 1956 (Valkeakoski)

Vammalan seurakuntatalo, 1969 (Sastamala)

Vatialan ent. seurakuntatalo, 1977 (Kangasala)

Viljakkalan seurakuntatalo, 1968 (Ylöjärvi)

3.luokka (13 kpl)

Aitolahden seurakuntatalo, 1971 (Tampere)

Atalan seurakuntakoti, 1988 (Tampere)

Hallilan seurakuntakoti, 1997 (Tampere)

Huutijärven seurakuntakoti, 1984 (Kangasala)

Karhen seurakuntakoti, 1961 (Ylöjärvi)

Kihniön seurakuntatalo, 1973 (Kihniö)

Kirkkoveräjän seurakuntatalo, 1962 (Pirkkala)

Kopsamon seurakuntala, 1966 (Juupajoki)

Kuljun vanha seurakuntatalo, 1954 (Lempäälä)

Kylmäkosken seurakuntatalo, 1982 (Akaa)

Mouhijärven seurakuntatalo, 1975 (Sastamala)

Parkanon seurakuntatalo, 1973 (Parkano)

Virtain seurakuntatalo, 1974 (Virrat)

Kangasalan rakennusvalvonnan arkisto

Pirkanmaan ev.lut. seurakuntien arkistot

Seurakuntatalojen rakennusasiakirjoja, piirustuksia, valokuvia ja lehtileikkeitä.

Akaan seurakunnan arkisto

Ikaalisten seurakunnan arkisto

Kangasalan seurakunnan arkisto

Kihniön seurakunnan arkisto

Kuhmoisten kappeliseurakunnan arkisto, Hollolan seurakunta

Lempäälän seurakunnan arkisto

Mänttä-Vilppulan seurakunnan arkisto

Nokian seurakunnan arkisto

Oriveden seurakunnan arkisto

Parkanon seurakunnan arkisto

Pirkkalan seurakunnan arkisto

Punkalaitumen seurakunnan arkisto

Pälkäneen seurakunnan arkisto

Sastamalan seurakunnan arkisto

Sääksmäen seurakunnan arkisto

Tampereen seurakuntayhtymän arkisto

Urjalan seurakunnan arkisto

Vesilahden seurakunnan arkisto

Virtain seurakunnan arkisto

Ylöjärven seurakunnan arkisto

Suomen evankelisluterilaisten seurakuntien kiinteistötietokanta Basis

Tampereen rakennusvalvonnan digitaalinen arkisto

Tampereen historiallisten museoiden ja pirkanmaalaisten museoiden yhteinen tietopalvelu Siiri.

Kirjalliset lähteet

Arkkitehtuurimuseon www-sivut, Bertel Strömmer, haettu 1.6.2022, https://www.mfa.fi/kokoelmat/arkkitehdit/bertel-strommer/

Blomster, Pontus 1987: Nokian seurakunnallisia vaiheita keskiajalta nykypäivään. Nokian seurakunta.

Knapas, Marja Terttu, ja Soile Tirilä 2006: Suomalaista Kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970. Museovirasto, Helsinki.

Koho, Timo 2003: Menneisyyden muistikuvat. Perinne nykyajan arkkitehtuurissa. Atena Kustannus, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Kuorikoski, Arto [toim.] 2008: Uskon tila ja kuvat – Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja taide. Suomen Teologinen Kirjallisuusseura, Helsinki.

Lehtimäki, Terhi, ja Hanna Lyytinen 2015: Siunauskappeli Rakennustyyppinä: Evankelis-luterilaisten Seurakuntien Siunauskappelit 1917–2000. Museovirasto, Helsinki.

Mäkelä, Ritva 2011: Ajasta aikaan varjellut: Lempäälän seurakunnassa 1951–2011. Lempäälän seurakunta.

Niemelä, Jari; Anttila, Veikko & Hakanen, Aimo 1989. Punkalaitumen historia 2. Punkalaitumen historiatoimikunta, Vammala.

Ojanen, Eeva 1989: Urjalan seurakunnan historia. Urjalan seurakunta, Forssa.

Ortiz-Nieminen, Oscar 2021: Kaikenlaiselle toiminnalle tilaa riittää, kaikenlaisille seurakuntalaisille paikkoja on: Monitoimikirkkoarkkitehtuuri Helsingin seudulla 1900–1960-luvuilla. Helsingin Yliopisto.

Ortiz-Nieminen, Oscar 2022. Seurakuntatalorakennukset ja -arkkitehtuuri 1940–1990-luvuilla. Museovirasto, Rakennettu hyvinvointi- portaali, https://www.rakennettuhyvinvointi.fi/

Pirkanmaan liitto 2016: Pirkanmaan maakunnallisesti arvokkaat rakennetut kulttuuriympäristöt 2016.

Salokorpi, Asko. Arkkitehtuuri vuoden 1940-jälkeen. Teoksessa Ars: Suomen taide 6. Toim. Sarajas-Korte, Salme, Keuruu, Otava, 1990.

Silfverhuth, Voitto 2013: Tampereen seurakuntahistoria 2: Tampereen evankelisluterilaiset seurakunnat vuodesta 1945 vuoteen 2010. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Standertskjöld, Elina 2008: Arkkitehtuurimme Vuosikymmenet: 1930–1950. Suomen rakennustaiteen museo, Rakennustietosäätiö RTS, Rakennustieto, Helsinki.

Standertskjöld, Elina 2011: Arkkitehtuurimme Vuosikymmenet: 1960–1980. Suomen rakennustaiteen museo, Rakennustietosäätiö RTS, Rakennustieto, Helsinki.

Suhonen, Pekka 1987: Kirkkoarkkitehtuuri 1940-luvunlta nykypäiviin, teoksessa: Ars sacra Fennica – Aikamme taide kirkoissa= vår tids kyrkokonst = sacral art in our times. SKSK-kustannus, Helsinki.

Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntien www-sivustot, https://evl.fi/seurakunnat, haettu 1.6.2022.