Myöhemmin alueelle tuli saksalaisia kauppiaita, joiden jälkeläiset asettuivat alueelle maanviljelijöiksi. Viinikan talon kantaisä on ollut yksi heistä, sillä nimen Viinikka saksankielinen muoto on Winnicke. Messukylän ja Tammerkosken kylien laidalla oli Otavan talo, joka sijaitsi nykyisen liikenneympyrän paikalla. Viinikan talo sijaitsi lähempänä pyhäjärven rantaa ja Nekalan Iidestäjärven suunnalla. Viinikan taloa isännöi Tuomas Viinikka.

100 vuotta sitten Viinikan kaupunginosan paikalla sijaitsivat Hatanpään kartanon pellot. Teollistuva Tampere kuitenkin kärsi asuntopulasta, kun tuhannet työläiset muuttivat 1800-luvun lopulla ja 1900-alussa maalta kaupunkiin. Vuonna 1909 Tampereen kaupunki teetti tutkimuksen työläisten asumisoloista. Todettiin, että heidän olonsa olivat niin huonot, että se oli uhka heidän itsensä lisäksi myös koko kaupungille. Koteja työläisille tarvittiin ja tästä syystä vuonna Tampereen kaupunki osti Hatanpään kartanon kaikkine maineen vuonna 1913. Viinikanojan eteläpuoli varattiin asuntoalueeksi ja sitä alettiinkin palstoittamaan työläisten omakotitonteiksi. Tästä syntyi Viinikan kaupunginosa.

Asuntotontit annettiin vuokralle 50 vuodeksi ja valtuusto päätti, että samalle tontille sai rakentaa korkeintaan kaksi huoneistoa. Myös talon paikalle oli annettu tarkat määritelmät. Asukkaat myös velvoitettiin rakentamaan tontille kolmen vuoden aikana. Ensimmäiset maapalstat vuokrattiin joulukuussa 1914 ja ensimmäiset asukkaat olivat muuttovalmiita jo Vappuna 1915. Viinikkaan ensimmäisenä asettunut perhe oli veturinkuljettaja Alexander Liuttu hänen vaimonsa Maria Liuttu, että heidän lapsensa.

Radan läheisyys vaikutti siihen, että rautatieläiset varsin mielellään asettuivat alueelle asumaan. Viinikan etuna oli myös lyhyet etäisyydet läheisiin tehtaisiin. Monet asukkaat tulivat Viinikan Amurin ja Tammelan yhteiskeittiöistä ja heillä oli kova halu päästä asumaan omaan asuntoonsa. Tästä johtuen monet talot rakennettiin kiireellä ja esimerkiksi katot tehtiin päreestä. Kun taloon päästiin muuttamaan, sen rakentamista jatkettiin huolellisemmin. Asuntopula ei kuitenkaan pelkillä omakotitaloilla helpottanut ja tästä syystä alueelle suunniteltiin myös vuokra-asuntoja. Kansalaissota kuitenkin lykkäsi hanketta ja asuntoja tuhoutui sodassa vielä lisäten kaupungin asuntopulaa. Tästä johtuen rakennettiin rivitalorakennukset, jotka olivat muuttovalmiit kesäkuun 1919 alussa. Näistä rakennuksista on enää nykyään jäljellä 3, sillä Ahlmannintien puoleinen rakennus paloi vuonna 1933.

Lokomon toimintaa vaikeutti myös asuntopula, sillä työläisiä oli vaikeaa saada. Niinpä myös Lokomo rakennutti Viinikkaan kansalaissodan jälkeen työläisten asumuksia. Lokomo osti Pahalammiin, Kurjentaipaleeseen, Erätiehen sekä Rantaraittiin (nykyiseen Viinikanpuistoon) rajautuneen alueen. Tarkoituksena oli tuolloin myös rakentaa omakotitaloja, mutta tästä hankkeesta luovuttiin ja Lokomo rakennutti vain rivitalon. Talon seinät olivat huonosti eristetty, joten se oli varsin kylmä asumus. Erikoisuutena monelle maalta muuttaneelle oli talossa ollut sähkövalo, jonka käyttöön oli annettu tarkat säännöt. Jokaisella Lokomon talon perheellä oli myös oma viljelysarkansa.

Viinikan ensimmäiset asukkaat kävivät keskustassa asti saunomassa. Kirvesmies Rantanen rakensi yleisen saunan nykyiselle Puropolulle, mutta sauna oli hyvin ahdas. Johan Viktor Toivonen rakensi nykyiselle Viinikankadulle yleisen saunan vuonna 1922. Julia Aleksandra Toivonen oli kirjansitoja ja hän keräsi yhdessä lasten kanssa kirjoja taittamalla alkupääomaa saunalle. Toivosen saunaan rakennettiin omat puolensa naisille ja miehille, sillä yleiset saunat oli kielletty vuonna 1922. Tätä ennen ne olivat olleet kaupungissa hyvin yleisiä. Tästä syystä Toivosten saunaa saavuttiin käyttämään hyvinkin pitkän matkan takaa.

Viinikan ensimmäiseksi papiksi nimitettiin vuonna 1919 Lauri Pietilä, joka myös asui Viinikassa. Kaupunkilähetys osti talon Ahlmannintieltä ja siitä tehtiin vakituinen kokoontumispaikka niin lastenkerhoille, kuin hartaustilaisuuksille. Kuitenkin asutuksen levitessä 1920-luvulla Nekalan puolellekin, todettiin, että kaupunginosat tarvitsivat oman kirkkonsa. Kahden harjun välinen peltoaukea, jossa oli vielä kansalaissodan aikana sijainnut Venäläisten hevostallit, valittiin kirkon paikaksi. Tampereen kaupunki ja valtio kiistelivät kirkon rakentamispaikasta, sillä kaupunki ei olisi halunnut antaa kirkolle näin keskeistä tonttia. Laki kuitenkin antoi valtiolle oikeuden toimia asiassa parhaaksi katsomallaan tavalla ja tontti luovutettiin vuonna 1926. Tämän jälkeen julistettiin kilpailu uuden kirkkorakennuksen, seurakuntasalin sekä papin, että kirkon vahtimestarin asuntojen suunnittelemiseksi. Kilpailun voitti Tamperelaissyntyinen Yrjö Armas Vaskinen. Kilpailuun ottivat osaa myös esimerkiksi Aino ja Alvar Aalto.

Kirkkoa ei haluttu rakentaa lainarahoilla, joten kirkkohallintokunta keräytti siihen rahaa ja rakennustyöt kyettiin aloittamaan keväällä vuonna 1930. Kirkko valmistui vuonna 1932. Oma seurakunta Viinikkaan kuitenkin perustettiin vasta vuonna 1953. Kirkon rakentaminen osui hyvään aikaan, sillä laman vuoksi työn puute oli suuri ja tehtaistakin oli jouduttu erottamaan työntekijöitä. Kirkon rakennustyyli on varsin ajaton, josta kertoo esimerkiksi se, että sen rakennusaika on useimmille vaikea arvioida. Kirkon sisätiloissa perinteisen alttaritaulun korvaa kullattu Kristus-veistos. Veistos sai 1930-luvulla aikaan paljon paheksuntaa sen liiallisen kirkkauden ja ylellisyyden myötä. Asiasta käytiin keskustelua myös Aamulehden yleisönosastossa. Veistos päädyttiin lopulta himmentämään vahakerroksella.

Seurakunta järjesti Viinikassa erilaisia kerhoja lapsille ja Viinikasta saikin alkunsa Tampereen seurakuntien poikatyö. Kirkon viereen oli vuonna 1932 perustettu urheilukenttä, joka toimi myös jääkiekkokenttänä. Aluksi kentän jäädyttämine oli pelaajien omalla vastuulla, mutta myöhemmin kaupunki otti kentän haltuunsa ja rakennutti kenttään laidat. Myös Iidesjärven jää toimi harjoittelupaikkana.

Talvisodan aikana Viinikkaan osui monta ilmapommitusten harhalaukausta, sillä se sijaitsi strategisesti tärkeiden alueiden läheisyydessä. (mm. ratapiha, Lokomon tehtaat, Nekalan koulun ilmatorjuntapatteristo). Tamperetta pommitettiin yhdeksän kertaa talvisodan aikana. Viinikassa ja Nekalassa noin 40 taloa sai isompia vaurioita pommitusten aikana. Viinikan päiväkodilla oli Viinikan pommisuoja ja tämän lisäksi oli kaivettu sirpalesuoja Viinikan risteykseen ja Pahalammin rantaan. Yksi keino päästä suojaan oli myös juosta läheisiin metsiin. Pommitusten aiheuttaman asuntopulan takia joutuivat asukkaan vuokraamaan huoneita taloistaan asunnottomille. Sääntönä oli, että jokaiseen lämmitettyyn huoneeseen oli otettava vuokralainen.

1960-luvulla Tampereella kärsittiin tonttipulasta ja näin ollen suunniteltiin Viinikan omakotitaloalueen uudelleen kaavoittamista kerrostaloalueeksi. Uudistushalu oli suuri, eikä vanhaa rakentamista pidetty juuri arvossa. Tämän lisäksi kaupungin solmimat 50 vuoden vuokrasopimukset alkoivat otollisesti umpeutua. Hankkeen suunnittelu aiheutti muun muassa sen, että talojen hinnat romahtivat ja rakennukset rappeutuivat, sillä monet asukkaat lakkasivat korjaamasta kotejaan, joiden he pelkäsivät joutuvan kuitenkin purettavaksi. Viinikan omakotiyhdistys kuitenkin nousi hanketta vastaan ja asia vietiin Turun maakuntaoikeuteenkin. Prosessin kestäessä vuokra-alueiden järjestelyistä kaupungeissa annettu laki ehti muuttua siten, että kaikki joilla oli jo vuokraoikeus ennestään ollut, saivat sitä etuoikeutetusti hakea uudestaan. Vuonna 1972 kaupunki päätti luopua hankkeesta ja uusia vuokrasopimukset. Osittain vuokrakiistan seurausta oli myös se, että Tampereen kaupunki kiinnostui vanhoista omakotikortteleista. 1980-luvulla hyväksyttiinkin säilyttävä kaava, joka suojelee Etu-Viinikan vanhoja puutaloja ja kieltää kaupunginosan yleisilmeen tuhoamisen.

1980-luku toi Viinikassa tietä monenlaiselle uudelle yhdistys -ja kerhotoiminnalle. Tampereen kaupunki kiinnostui tuolloin lähiöalueiden asukkaiden viihtyvyydestä. Viinikassa asui 1980-luvulla jälleen varsin paljon lapsia ja uusia perheitä muutti alueelle koko ajan. Perheet eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan ja yhteistä toimintaa oli asukkaiden kesken vähän. Asukasneuvottelukuntaan otti osaa kaupungin työntekijöitä, kaupunginosassa toimivia yrityksiä sekä tavallisia asukkaita. Kokouksissa tuli esille tarpeita erilaiselle yhteistoiminnalle. Päätettiin muun muassa lennokkikerhon perustamisesta.

Viinikka perustettiin alun alkaen työväestön asumisalueeksi. Tästä johtuen vasemmistolainen yhdistystoiminta on alueella ollut varsin vilkasta. Vielä vuonna 1995 tehdyn mittauksen mukaan Viinikka oli vielä tuolloin yksi Tampereen köyhimmistä kaupunginosista.

Keskinen Jouni, Peltola Jarmo, Suodenjoki Sami, Tamperelaiset: Tehdaskaupungin väestö, alue ja asuminen 1918-1940, Vapriikki 2005