Alueen korttelirakenne on jäänne puu-Amurin ajoilta. Vuonna 1868 vahvistetussa C.A. Edelfeltin laatimassa Tampereen asemakaavassa Amurin alue oli jaettu kortteleihin jotka jatkoivat keskusta-alueen ruutukaavaa, mutta alueen katuverkko oli kaksi kertaa tiheämpi ja korttelit siten pienempiä. Jokainen kortteli oli jaettu neljäksi n. 660 m2 tontiksi.

Amurin 1960-luvun saneerauksen yhteydessä tontteja yhdistettiin modernin elementtirakentamisen mittakaavaan soveltuviksi. Vuoden 1965 kaavassa alueen jokaisessa korttelissa oli lopulta 2 kerrostalotonttia. Rakennusalueet olivat pohjois-eteläsuuntaisia ja yhdistyivät sivusuunnassa porrastettuina tontien rajalla. Nykyiset rakennukset ovat tämän kaavan mukaisia, mutta tontteja on edelleen yhdistelty. Suurimmassa osassa kortteleita on yksi tontti. Myös korttelin kaksi rakennusta ovat samaa taloyhtiötä.

Osa alueen kaduista on myöhemmin muutettu puistomaisiksi kevyenliikenteen väyliksi (Itä-länsisuuntaisista Kalliokatu, Puuvillatehtaankatu, osa Suokadusta; pohjois-eteläsuuntaisista Särkänkatu, Saarikatu ja Sotkankatu).

Inventoinnin osa-alue III sijaitsee Amurin pohjoisosan keskellä Satakunnankadun ja entisen Kalliokadun (nykyisin kevyen liikenteen väylänä) välissä. Idästä alue rajautuu Kortelahdenkatuun ja lännestä Sotkankatuun ja Sotkanpuistoon. Alueeseen kuuluu 12 korttelia (inventointikohteet 11-24). Jokainen kortteli käsittää yhden tontin, lukuun ottamatta kortteleita 53 ja 39 joissa kummassakin on kaksi tonttia, inventointikohteet 14-15 ja 23-24.

Alueen jakaa kahtia Amurin julkisen rakentamisen / puistoalueiden akseli, johon kuuluu Väinö Linnan puisto, Amurin päiväkoti sekä Amurin liikekeskus. Akselin molemmin puolin jää 6 korttelia, idän puoleiset Amurinkadun varrella, lännen puoleiset Niemikadun varrella. Ainoa itä-länsisuuntainen katu on Suokatu, ylemmät Puuvillatehtaankatu ja Kalliokatu on muutettu puistomaisiksi kevyen liikenteen väyliksi.

Alueen rakennukset ovat vuosina 1968-1981 rakennettuja 4-kerroksisia (3 asuinkerrosta + maanpäälinen kellari) tasakattoisia ns. lamellikerrostaloja ja edustavat tyypillistä 1960-luvun lopun ja 1980-luvun alun välisen aikajakson elementtikerrostalorakentamista. Pohjois-eteläsuuntaiset rakennusmassat on jaettu kahtia ja porrastettu pohjoispäätä hieman länteen. Sama porrastus toistuu kahden tontin kortteleissa: pohjoisemman tontin rakennus sijaitsee muutaman metrin lännempänä.

Alueen arkkitehtuurissa toistuvat ulkoseinien pesubetonipinnat, ruskeaksi maalatut maanpäälisten kellarikerrosten seinät ja betonielementtiparvekkeet. Pientä vaihtelua nähdään ns. tehosteväreissä ja parvekkeiden kaiteissa. Yleisin tehosteväri on yllättäen vaaleanpunainen, alueen länsilaidalla keltainen.

Parhaiten aikakauden arkkitehdin kädenjälki pääsee näkyviin alueen länsipään rakennuksissa (Niemikatu 6-12, inventointikohteet 11-13), joissa teräväkulmaiset parveketornit ja maantasokerroksen pylväsrivistöt noudattavat tiukkaa rationalistista rytmiä. Jo Niemenkadun vastakkaisella puolella julkisivujen laatu muuttuu, mm. parvekkeissa haetaan pienillä muodon tai värityksen muutoksilla jonkinlaista persoonallisuutta, siinä kuitenkaan sulavasti onnistumatta. Parvekkeettoman puolen julkisivut ovat riisuttuja. Kokonaisuutena alueen rakennuskanta on yleisilmeeltään monotonista ja arkista eikä tuo suuria yllätyksiä.

Alueen viihtyisyyden kannalta merkittäviä ovat aluetta halkovat viheralueet ja -reitit. Katujen muuttaminen puistomaisiksi kevyenliikenteen reiteiksi on tuonut alueelle kaivattua vehreyttä ja pehmeyttä. Kiinteistöjen oleskelupihat liittyvät kasvillisuuden kautta julkisiin viheralueisiin. Heikoimmassa asemassa tässä suhteessa ovat Kortelahdenkadun ja Amurinkadun väliset kiinteistöt ja Sotkankadun varren kiinteistö (kohde 13) jotka ovat kahden kadun välissä vailla yhteyttä viherkaistoihin.

OMINAISPIIRTEET JA ARVOT

Selvimmin alueen kulttuuri- ja asutushistoria näkyy korttelirakenteessa ja katuverkossa. Osa kaduista on muutettu puistoalueiksi (itä-länsisuuntaiset Kalliokatu, Puuvillatehtaankatu sekä pohjois-eteläsuuntaiset Särkänkatu, Saarikatu sekä osittain Sotkankatu). Nykyiset tonttirajat noudattavat vanhoja korttelirajoja. Kevyen liikenteen pääreitit kulkevat tonttien välissä entisten katulinjojen mukaisesti. Säilyneet pitkät näkymät vanhoja katulinjoja pitkin ovat tärkeä osa alueen identiteettiä.

1960-luvun saneerauksessa on haettu avaruutta ja vehreyttä, mikä on parhaiten onnistunut puistoihin rajautuvilla tonteilla. Rakennusten oleskelupihojen istutukset jatkavat puistojen viheralueita. Alueen keskellä Väinö Linnan puisto on alueen henkireikä ja kokoontumispaikka kaiken ikäisille.

Alueen rakennuskanta on säilynyt huomattavan yhtenäisenä kokonaisuutena kertomaan asuinalueiden suunnitteluihanteiden muutoksesta ja kaupunkien modernisaatiosta 1950-1970-luvuilla.