1700-luvun loppupuolella nykyisen pientaloalueen länsireunalla sijaitsi Marttilan tiivis ryhmäkylä. Nykyisin paikalla on Salon lakkitehdas ja muistona kylästä Kyläkatu. Rantaan sijoittuvan kylän ympärillä aukesi loivasti nouseva pelto- ja niittyalue, joka rajoittui koillisessa harjanteeseen. Kyläpellon etelälaidalla oli lähellä rantaa kallioalue. Ryhmäkylä hajosi talojen siirtymisen seurauksena 1800-luvun alkupuoliskolla. Kauppalan perustamisen aikaan kylätonteilla oli Tuomistona –tunnettu asuinrakennus ja peltoja. Ranta-alueella oli muutamia latoja ja teurastajan lahtivaja.

Vammala–niminen kauppala perustettiin Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II:n päätöksellä huhtikuussa 1907. Kauppalaa koskevassa V.O. Lillen asemakarttaehdotuksessa 1908 vuodelta näkyy silloinen kauppalan rakennuskanta, joka keskittyi niemen kärkeen ja vanhan päätien, Marttilankadun varrelle. Nykyinen keskustan pientaloalue jäi vielä silloisen asutuksen ulkopuolelle. Alue kuului kuitenkin lähes kokonaisuudessaan Vammalan kauppalan alueisiin. Lillen karttaan oli hahmoteltu jo tulevaa asuinaluetta katuineen ja tontteineen. Myös nykyinen Puistokatu oli jo suunnitelmissa nähtävissä. Käytännössä Marttilan kylän vanhat kyläpellot säilyivät avoimina aina 1930-luvulle saakka. Kaksi yleisestä maantiestä erkanevaa Marttilaan tullutta vanhaa kylätietä säilyi aina 1930-luvulle. Kauppalan raja kulki tällöin Marttilan vanhojen kyläpeltojen keskellä, suunnilleen nykyisen Sammonkadun kohdalla.

Keskustan pientaloalueen vanhimmat rakennukset ovat 1930-luvulta, jolloin nykyisen Saarikadun varteen rakennettiin kaksi asuinrakennusta. Näiden lisäksi sotia edeltävää rakennuskannasta on säilynyt pieni puinen asuinrakennus Lapinmäenkadun varrella. Puisto- ja Saarikatua raivattiin vuonna 1931. Vuonna 1936 tehdyissä mittauksissa ja asemakaavaehdotuksessa tehtiin pieniä muutoksia vuosisadan alun ehdotukseen nähden. Katuja suoristettiin ja Marttilan ja Puistokadun väliin muodostettiin kiilamainen puistoalue. Alue sai tällöin uudet kadunnimet, joista Kalevan, Väinön- ja Sammonkatujen nimeämiseen vaikutti varmasti Kalevalan 100-vuotisjuhlien läheisyys. Saari- Kylä-, Raja- ja Lapinniemenkatu viittaavat paikalliseen historiaan ja maisemaan. Asuntoalueen varsinainen rakentaminen alkoi pohjoisosasta vuonna 1940 ja jatkui tasaisena aina vuoteen 1961. Nykyisen muotonsa omakotialue sai sotavuosina. Vuonna 1942 Vammalan kauppalaan liitettiin kapea kaistale, jolloin omakotialueen eteläreunaksi tuli kauppalan raja, josta eteläisin Rajakatu sai nimensä. Samassa liitoksessa siirtyi myös vuonna 1938 Tynnyrimäelle valmistunut sairaala kauppalan alueisiin.

Alueen katuverkosto- ja viemärityöt tehtiin vuosina 1940-45 ja uuden asuinalueen rakentuminen alkoi jo sotavuosina. Määrällisesti rakennusmestari Hannes Ylisen käden jälki näkyi parhaiten alueen rakennuksissa. Rakennusluvista poimittujen suunnittelijoiden perusteella Ylinen suunnitteli vuosina 1937-1955 alueelle 22 asuinrakennusta. Useamman kuin yhden rakennuksen suunnittelivat myös rakennusmestari J. Pirjola (4 kpl), arkkitehti Mirjam Kulmala, rakennusmestari R. Rainio ja arkkitehdit Kirsti ja Erkki Helamaa (2 kpl) Yhden rakennuksen suunnittelijoiksi mainitaan rkm. Usko Komero, arkkit. Niilo Pulkka, rkm E.H. Jämsä, Urho Laakso, raktsto Laaksonen&Marjasuo, rkm. Matti Väätänen. Yhden maininnan saivat myös Suomen arkkitehtiliitto ja sen jälleenrakennustoimisto.

Keskustan pientaloalue sijoittuu Vammalan ydinkeskustan eteläpuolelle ja on maantieteellisesti sekä historiallisesti selkeästi rajattavissa oleva alue. Itäosastaan alue rajoittuu Puistokadun eteläpään 1940- ja 50-luvulla rakennettuihin liike- ja asuinrakennuksiin. Lännessä on Liekovesi ja rannan puistoalueet. Etelässä on Rajakatu ja Hopun urheilukentät sekä kallio- ja metsäalue. Keskustan puolella rajana on Saarikatu ja Vammalan keskusta. Vaikka omakotialueen ja Puistokadun rakennuskanta poikkeaa toisistaan, muodostavat ne ajallisesti ja historiallisesti kokonaisuuden, jossa pääkadun varrella sijaitsevat suuremmat liike- ja asuintalot sekä niiden taustalla oleva 1,5- ja 2-kerroksisten asuinrakennusten muodostama asuinalue. Molemmat alueet liittyvät Vammalan kauppalan kasvuun, joka sotien jälkeen suuntautui vanhan keskustan eteläpuolella olevalle pääosin rakentamattomalle pelto- ja metsäalueelle.

Keskustan pientaloalueen keskeinen rakennuskanta (44 kiinteistöä) on 1940- ja 50-luvulta. Näiden lisäksi alueella on muutamia kiinteistöjä 1930-luvulta (3 kpl) ja 1960-luvulta (4 kpl). Lisäksi alueelle on rakennettu vuoden 1980 jälkeen 8 kiinteistöä, jotka ovat pääasiassa 2- tai 3- kerroksisia pienkerrostaloja. Kaikkiaan kiinteistöjä on 59 kappaletta. Ulkopuolelle jää Puistokadun varren rakennuskanta, joista vanhempi osa on käsitelty omana Puistokadun eteläpää –nimisenä arvoalueena. Puistokadun varrella on myös muutamia 1960-luvun jälkeen rakennettuja asuin- ja liiketaloja. Pientaloalueena pidetyt korttelit muodostuvat selkeistä ruutukaavakortteleista, joiden kadut kaartuvat etelä-pohjoissuunnassa aavistuksen verran. Kokonaisuutena rakennuskanta on heterogeenistä, tämä koskee ikärakennetta, materiaaleja ja rakennustyyppejä. Vanhimmassa, ennen sotia rakennetussa rakennuskannassa on vielä klassismin piirteitä, kuten päätykolmioita ja kissanpenkkejä. Sodan aikana ja jälkeen valmistuneita 1,5 kerroksisia omakotitaloja leimaa tietty niukkuus. Ulkomuoto on yksinkertainen, jyrkkä harjakattoinen rakennus perusmuurin ympärillä. Vuorauksena on joko vaaka- tai pystyvuoraus. Omakotitalojen lisäksi rakennettiin myös yksittäisiä 2-kerroksisia asuinrakennuksia. Seuraava vuosikymmen, 1950-luku, tuo ensin pintamateriaaliksi rakennuksiin rappauksen, johon kuuluu tiiliosia ja metallisia kaiteita. Toinen piirre on vuosikymmenen loppua kohden rakennuksen muodon muuttuminen matalammaksi, kattomuotona loiva satula- tai aumakatto. 1960-luvulla tiilen käyttö pintamateriaalina kasvaa ja rakentamisen painopiste siirtyy suurempiin 2- ja 3-kerroksisiin kerrostaloihin, joista hyvä esimerkki on Kalevankadun varsi, joskin osin täydennysrakennettuna. Tältä ajalta ovat myös Liekoveden rannalla olevat Salon 2-kerroksinen lakkitehdas, Lihan ja maidon tarkistuslaitos (1961) ja pulpettikattoinen 1-keroksinen rivitalo (1961). Ne ovat myös hyviä ajan esimerkkejä ja poikkeuksia alueen asuinkäytöstä ja –rakentamisesta. Viimeinen kerrostuma on 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun täydennysrakentaminen, joka muodostuu yksittäisistä kohteista omakotitaloista aina 3-kerroksisiin kerrostaloihin.

Rakennuksissa on myös jossain määrin nähtävissä myöhempiä muutoksia, joita ovat mm. ikkunat, seinien levytykset ja erilaiset laajennukset. Omakotitontit ovat pääosin hoidettuja puutarhatontteja, joita reunustavat usein pensasaidat. Puutarhat ja kookkaat pihapuut antavat alueelle vehreän ilmeen. Asuinrakennukset ovat sijoitettu lähelle kadun reunaa, joskin paikoitellen Kävelykadun varrella keskemmälle tonttia. Alueen kadut ovat nykyaikaisen leveitä ja asfaltoituja. Useimpiin kuuluu lisäksi jalkakäytävä ja kapea nurmikaistale.

Aluetta leimaa tietty rakenteellinen kirjavuus. Sen taustalla ovat alueen pitkä rakennusaika ja kaavoituksen (1946 ja 1974) tuomat suuremmat mahdollisuudet, jotka kuitenkin ovat toteutuneet vain osittain. Oman elementtinsä ovat tuoneet lisäksi 1980-luvun pienet kaavamuutokset. Yhtenäisimmät ja edustavimmat 1940- ja50-luvun omakotialueet ovat Väinön- ja Sammonkadun varrella. 1950-luvun jälkeen näihin päiviin jatkunut uudis- ja täydennysrakentaminen on tuonut lähes joka kadulle yksittäisiä uudistuksia, jotka poikkeavat vanhasta omakotialueesta Tämä uudempi rakennuskanta ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Alueen rakennuskannassa on nähtävissä rakentamistapojen ja -tyylien kehitys 1930-luvulta aina nykypäivään, toisaalta kerroksellisuus on osittain nähtävissä myös tilkkutäkkimäisyytenä. Paikallishistorian kannalta alueella on kuitenkin tärkeä ja säilytettävä arvo. Ennen Kauppalan alueellista laajenemista Kauppalan kasvu keskittyi edelleen näkyvissä olevalle etelärajalle, johon muodostui yhtenäinen sotien jälkeistä aikaa edustava alue, joka käsittää Puistokadun eteläpään ja keskustan pientaloalueen. Vaikka edustavin pientalo- sekä liike- ja asuinrakennusten alue on suhteellisen suppea olisi niiden säilyttäminen tärkeää. Alueen rakentuminen keskeisiltä osiltaan selkeästi sidoksissa sotien jälkeiseen aikaan ja alue on säilyttänyt vanhat rajansa perustamisestaan lähtien. Nykyinen kaava (1974) mahdollistaa alueen luonteen muuttamisen lähestulkoon täysin.

Keskustan pientaloalueella on rakennus-, asutus ja maisemahistoriallisia arvoja, jotka tulisi ottaa huomioon ja säilyttää tulevaisuutta suunniteltaessa. Tarkemman kuvan saamiseksi keskustan pientaloalue tulisi inventoida kiinteistökohtaisesti ja alueelle tulisi laatia rakennustapaohjeet. Vanha, voimassa oleva asemakaava tarjoaa myös suuria mahdollisuuksia katukuvan muuttamiseen. Nykyinen asemakaava tulisikin päivittää nykypäivän arvoja vastaavaksi. Moni-ilmeinen katukuva tarjoaa suuret haasteet suunnittelijoille. Säilyttämisen lisäksi mahdollinen uudisrakentaminen tulisi sopeuttaa korostetun tarkkaan ympäristöön niin materiaalien, tyylin, mittakaavan, värien ja rakennusten sijoittelun suhteen.