Kartano sijaitsi Putaanvirran suulla, josta oli vesitse hyvät yhteydet joka suuntaan. Nokianvirta. Yhteyksiä Viikistä pidettiin todennäköisesti eniten Kokemäenjoen suuntaan, kertoo nokialainen tutkija Jouko Jaakkola.

Vanhan Pirkkalan historian mukaan Viikin kartano oli jo keskiajalla säteritila. Kartanon nimestä ei ole tarkkaa tietoa. On arveltu sen takana olevan ruotsikielinen sana vik (lahti).

Kartano mainitaan ensi kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1450, jolloin kartanon ruotsalaiset aatelismiehet Sture Kaarlenpoika ja Jöns Sturenpoika olivat riidelleet joitain vuosia aiemmin piispan lampuotien kanssa kalavesistä. Kerrotaan itse piispa Maunu Tawastin olleen Nokialla selvittämässä riitaa.

Vuonna 1450 Viik kuului vouti Hans Lindenärille. Seuraavana omistajana mainitaan v. 1480 Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomari Erik Ragvaldinpoika Fargalt. 1500-luvun alkupuolella kartano joutui ruotsalaista syntyperää olevalle Anders Westgötelle, jota sanottiin Pitkäksi-Antiksi. Hän oli Pohjanmaan kihlakunnantuomarina 1536-1551. Hän asui Viikissä, koska sieltä oli hyvät kulkuyhteydet virka-alueelle.

Viikin kartano liittyy myös Kustaa Vaasan poikien riitoihin. Klaus Antinpoika Westgöte oli Juhana herttuan hovimiehiä ja kun herttua halusi mennä naimisiin puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa, Westgöte nai herttuan pitkäaikaisen rakastajattaren Kaarina Hannuntyttären. Kuningas Erik XIV mestautti Westgöten vuonna 1563 ja riisti hänen omaisuutensa. Kaarina Hannuntytär asui tyttärineen Viikissä suuressa köyhyydessä ja Knuutilan kartanon taloudenhoitajan kerrotaan vaikeimpina aikoina huolehtineen hänestä.

Kaarina Hannuntytär oli kuitenkin rohkea nainen. Hän kirjoitti kuninkaalle ja sai osan omaisuudestaan takaisin. Viikin kartano kuului hänen jälkeensä hänen ja Klaus Westgöten tyttärelle Britalle ja tämän miehelle Klaus Stenbockille. Viik joutui 1610-luvulla perintönä Nokian kartanon omistajalle Jesper Kruusille. Viik ja Nokia oli koko 1600-luvun Kruusin suvun hallinnassa. Nokian vouti vastasi kummankin hoidosta. Hänen leskensä Brita De la Gardien kuoltua tilukset peri hänen poikansa vapaaherra Lars Kruusi, jonka pääkartano sijaitsi Ruotsissa Länsi-Götanmaalla. Viikin pelloilla ahertaneet palkolliset ja alustalaiset tuskin koskaan näkivät kartanon ylhäisiä omistajia, sillä Viiki jäi latokartanoksi, jota viljeltiin, mutta siinä eivät omistajat asuneet. Sen vanhat rakennukset rappeutuivat. Hänen poikansa Gustav Kruusin kuoltua koko maaomaisuus joutui hänen sisarensa miehelle kreivi Fabian Wredelle v 1692.

Kartanon ensimmäinen päärakennus sijaitsi Putaanvirran suulla Pyhäjärveen pistävällä niemellä. (paikka on vastapäätä nykyistä hotelli Edeniä). Viikin nykyisen mansardikattoisen päärakennuksen rakennutti vuonna 1782 kapteeni Otto Mauriz Brakel, joka osti kartanon vuonna 1778. Hän halusi siirtää vanhan päärakennuksen nykyiselle paikalle ja toteutti suunnitelmansa langoltaan everstiluutnantti Otto Krister Bojelta lainaamillaan rahoilla. Rakennuksen pohjamuoto noudatti laajennettua viisihuonejärjestelmää, jossa on eteinen, sali keskellä ja kummassakin päädyssä kaksi kamaria. Vuonna 1880 kartanoa laajennettiin ja sen on sanottu rikkoneen kartanon puhtaan kustavilaisen tyylin. Pihasiipi, joka rakennettiin, on kuitenkin purettu 1970. Viikin komea koivukuja on istutettu jo 1700-luvulla. Päärakennuksen kummallakin sivulla on kaksi symmetrisesti rakennettua siipirakennusta vuosilta 1927-1928. Kartanon puutarhaan siirrettiin myös vuonna 1939 kauppaneuvos Lundahlin huvimaja Tampereelta. Sen on piirtänyt arkkitehti Engel.

Viikin kartanon päärakennuksessa ovat vieläkin vanhat nelipeiliovet ja ruokasalissa empiretyylinen valkoinen kaakeliuuni.

Brakelien kartanokausi

Otto Brakelilla oli 11 lasta. Hänen pojistaan Carl Adolf joutui sotaan jo 15-vuotiaana. Hän vei voitonsanomaa Porrassalmen taistelusta kuningas Kustaa III:lle Porvoon lähistölle. Kuningas korotti hyvän uutisen tuojan upseeriksi. Carl Adolf erosi aikoinaan sotapalveluksesta ja asettui Viikiin. Viikin kapteeni oli merkittävä henkilö Nokialla. Hänen puoleensa käännyttiin, kun haluttiin asioida viranomaisten kanssa. Hänen ansiostaan Pirkkalan kirkkokin rakennettiin Pyhäjärven pohjoispuolelle Nokialle.

Brakelin pojista nuorin Anton lähetettiin sisarensa luo Tukholmaan 15-vuotiaana. Hänestä tuli huomattava pankkimies ja valtiomies, mutta myös kirjailija. Hän kirjoitti muun muassa viikinkijumalista kertovan näytelmän nimeltä Odin, joka saavutti suosiota. Hänen toinen näytelmänsä Väinämöinen valmistui v. 1829, ennen Lönnrotin Kalevalaa. Hän oli sijoittanut näytelmänsä henkilöt Viikin mailla sijaitsevalle Junkkarin mättäälle. Toisessa näytöksessä Väinämöinen liikuskeli Siuron Linnavuoressa.

Palvonta- ja kastepaikka

Junkkarin mättään, joka sijaisee Viikin päärakennuksen ja Maatialan pappilan välissä, kerrotaan olleen pakanuuden aikainen palvontapaikka, jossa palveltiin Junkkari –nimistä jumalaa. Se oli myös muinaisten pirkkalaisten kauppapaikka, koska se sijaitsi suurten vesien yhtymäkohdassa.

Junkkarin mättäästä kerrotaan myös, että 1100-luvulla siinä kastettiin pirkkalaisia kristinuskoon.

Viikin kartanolla ei ollut vuoteen 1700 mennessä yhtään torppaa, mutta vuonna 1800 niitä oli jo kuusi ja vuonna 1900 kolme. Vuoden 1918 jälkeen tilasta on erotettu reilut sata asuntopalstaa, noin 150 ha maata.

Teollisuuden lähteillä

Aikoinaan tilalla on ollut tiilitehdas ja vesisaha. Viikin kartanon mylly oli Emäkoskessa. Kartanolle kuului koko Nokianvirran pohjoispuolinen ranta, kunnes Nokia Oy vuokrasi rannat 1868. Mylly purettiin ja sen paikalle rakennettiin puuhiomo.

Brakeleilta Procopén suvulle

Brakel -suku myi Viikin kartanon vuonna 1916 tuomari Ossian Procopélle. Vuonna 1918 punaiset valtasivat Viikin, jossa pitivät päämajaansa. Agronomi Nils Procopén mukaan he pitivät kartanoa hyvin. Procopét totesivat kotiin päästyään, ettei mitään ei ollut rikottu. Nils Procopén aikana Viiki oli maanviljelystila, jonka navetassa oli suuri karja. Kartanon palveluksessa oli 32 henkeä, kesäisin enemmänkin. Vuonna 1842 rakennetussa navetassa alkoi 1950-luvulla toimintansa Nokian Valimo, joka paloi vuonna 1967.

Jouko Jaakkolan kirjoituksen mukaan kummun varhaisin hautaus on 300-luvulta ja sitä on laajennettu uusien hautausten myötä. Hautausten määrää ei tutkimuksessa kyetty arvioimaan. Vainajat on haudattu rautakauden yleisen tavan mukaan polttamalla ja heidän luunsa on ripoteltu esineiden kanssa eri puolille kumpua. Raunioista löytyi mm. kaksi keihäänkärkeä, kaksi onsikirvestä, 15 rautaista nuolenkärkeä, kaksi veistä, sirpinterän pala, useita solkia, kaksi sormusta, rannerenkaita, kaularenkaan katkelmia, palanutta savea ja luuta sekä yhteensä yli 4 kg rautakuonaa.

”Kummun ikä, sen esineistön runsaus ja hautausten jatkuvuus viittaavat alueella 300-luvulta alkaen pysyvästi asuneeseen mahtisukuun. Kalmisto sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä paikasta, jossa Viikin kartanon rakennukset olivat 1780-luvulle asti, joten kalmistoa on pidettävä nimenomaan Viikinä myöhemmin tunnetun tilan hautapaikkana. Nuolenpäiden erikoisen suuri määrä ja niiden ajoittuminen 300-luvulle osoittavat suvun olleen alun pitäen eränkävijäväkeä, joka on ehkä hallinnut laajoja eräalueita ja turkiskauppaa Ylä-Satakunnassa. Tästä olivat jäänteenä Viikin kartanon vielä 1500-luvulla omistamat laajat eräalueet Näsijärven reitin pohjoisosissa”.

Selvitys Kalle Luoto 2021.

(Inv. = inventointi, tark. = tarkastus, kaiv. = kaivaus, koekaiv. = koekaivaus, valv. = valvonta)