Yleistä

Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti toukokuussa 2010 Gasum Oy:n tilauksesta arkeologiset koekaivaukset Kangasalan Huutijärven (211010003) kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Tutkimukset liiittyivät alueen läpi kulkevaksi suunniteltuun Lempäälästä Kangasalan Sahalahteen johtavaan maakaasuputkilinjaukseen. Muinaismuistolain mukaisen selvityksen kohteena oli pituudeltaan 300 metriä oleva maakaasuputkilinjan suunnittelualue. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko alueella säilynyttä kiinteää muinaisjäännöstä. Ponsantien länsipuolisella alueella kulki maakaasuputken kanssa samalla linjalla myös Kangasalan Veden vesihuoltolinjan suunniteltu linjaus.

Koekaivauksen kenttätyöt tehtiin 4. - 31.5.2010 ja jälkityöt syksyllä 2010 ja alkuvuodesta 2011. Kaivauksia johti arkeologi FM Kirsi Luoto, joka teki myös tarvittavat esityöt ja raportin. Kaivausten valvojana toimi FM Ulla Lähdesmäki Pirkanmaan maakuntamuseosta. Tutkimusapulaisina kenttätöissä toimivat HuK Anne-Mari Liira ja HuK Teemu Tiainen, jotka molemmat myös avustivat jälkitöissä. Tutkimukset rahoittivat Gasum Oy ja Kangasalan Vesi. Tutkimusten kokonaiskustannukset olivat 48480 €, josta Gasum Oy:n osuus 42420 € ja Kangasalan Veden 6060 €.

Huutijärven kylä sijaitsee 2 - 2,5 kilometriä Kangasalan keskustasta kaakkoon, Tampere - Lahti -tien koillispuolella, länsilounais - itäkoillis -suuntaisen Sahalahdentien (maantie 325) varrella, Vesijärven ja Längelmäveden välisellä kannaksella. Kangasalan Sarsan kivi- ja varhaismetallikautiseen muinaisjäännöskompleksiin kuuluva Huutijärven asuinpaikka sijaitsee 2,7 kilometriä kaakkoon Kangasalan kirkosta, Sahalahdentien ja Ponsantien (maantie 58)/ Kisarannantien risteyksen alueella. Kohde on muinaisen Sarsankosken niskalla, sen molemmin puolin.(Adel 2006)

Huutijärven asuinpaikka-alueeseen kuuluu muinaisjäännösrekisterin mukaan viisi alakohdetta. Maakuntamuseon vuonna 2010 tekemässä koetutkimuksessa kaivettiin näistä kahden, alakohteiden Autio-Lunden ja Elomaa, alueella tai läheisyydessä (kartat 1 ja 2). Suunniteltu maakaasuputkilinja ja koetutkimusalue sijaitsee Sahalahdentien pohjoispuolisella alueella. Ponsantien länsipuolella tutkimusalue sijaitsi osin tiealueella (kuva 1). Ponsantien itäpuolisella alueella on omakotitaloja sekä pieni peltoalue, jonka halki maakasuputkilinja kulkee (kuvat 2 ja 3). Kokonaisuudessaan kesän 2010 tutkimusalue sijaitsee muinaisen Sarsanuoman pohjoisrannalla, korkeudella 87 - 94 metriä merenpinnan yläpuolella.

Alueen vesistöhistoria

Sarsan alueen esihistoriallisen asutuksen tiheys ja pitkäaikaisuus (mesoliittiseltä kaudelta rautakauden alkuun) johtuu suuressa määrin sen topografiasta ja vesistön suomista mahdollisuuksista. Jääkausi päättyi täällä noin 11 000 vuotta sitten, jonka jälkeen koko alue joutui Yoldian muinaismeren peittoon. Jäämassan paineesta vapautunut maa alkoi kuitenkin kohota suhteellisen nopeasti, ja noin vuoteeen 7500 eKr mennessä Sarsan alue vapautui kokonaan meren alta. Längelmävesi ja Vesijärvi kuroutuivat yhtenäiseksi suurjärveksi. Niitä yhdisti 200 - 400 metriä leveä Sarsansalmi, joka sijaitsi nykyisen Vesijärvestä Längelmäveteen laskevan Vääksynjoen paikalla. Tästä salmesta molempien järvien vedet laskivat Sarsankosken kautta etelään Roineeseen aina vuoteen 1604 saakka. Tuolloin salmi ja koski kuivuivat kuuluisan luonnonkatastrofin yhteydessä. (Adel 2004, 5 - 9, 37 - 38)

Ennen Sarsankosken kuivumista veden taso oli uomassa korkeimmillaan noin 89 metriä mpy aiempien löytöjen ja kaivaushavaintojen valossa; alimmat löydöt ovat noin 87 metriä mpy korkeudelta (Adel 2006, 6 >Miettinen 1993: 26 - 27). Tosin Timo Jussilan (2007, 4) tekemän rannansiirtymisen rekonstruktion mukaan olisi vedenpinnan korkeus Sarsan alueella pysytellyt suurimman osan kivikautta noin 90 m mpy korkeudella tai hieman tätä alempana. Muistoina Sarsan vesireitistä ovat muun muassa Huutijärven asuinpaikan lounais- ja Sahalahdentien kaakkoispuolella sijaitseva pieni Kyläjärvi ja asuinpaikan itäosassa, tien pohjoispuolella oleva Sepänjärvi (kuva 4) (Adel 2006, 6).

Huutijärven kivi- ja varhaismetallikautisen asuinpaika-alueen arkeologinen tutkimus alkoi 1920-luvun alussa, samanaikaisesti muiden Sarsan muinaisjäännöskompleksin asuinpaikkojen kanssa. Vuonna 1923 Sakari Pälsi suoritti koekaivauksia ”Vääksyn myllyn vieressä, Sarsan väylän pohjoispuolela ja edellistä kohtaa vastapäätä olevan santakuopan reunassa...Asuinpaikka oli jo kokonaan hävinnyt sannanotossa, eikä kaivettaessa tavattu kuin vähäpätöinen ja luunsiruja sisältävä kulttuurimaata” (Pälsi 1923, 4). Koekaivauksesta ei ole arkistossa asianmukaista raporttia, ja sen tarkka tutkimuspaikka on tuntematon. 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa Vääksyn mylly -niminen kohde merkittiin Sarsan alueen yleiskarttoihin kyseisen myllyn kohdalle. (Adel 2003, 7 - 8) Sittemmin Huutijärven asuinpaikka-alueella on tehty arkeologisia inventointeja vuosina 1939, 1971, 1993. ja 2009 (Luho 1939, 3 nr 4; Koskimies 1971, nrot 3 - 4; Nurminen 1994, nro 3c; Luoto 2009, nrot 1, 3 ja 22).

Pälsin jälkeen Huutijärvellä kaivoi seuraavan kerran C. F. Meinander vuonna 1954. Hän kaivoi lähellä kesän 2010 tutkimusaluetta kohdassa, jossa nykyään sijaitsee Ponsantien ja Sahalahdentien risteys. Kaivaukset liittyivät rakenteilla olleeseen Huutijärvi - Sahalahtien -tiehen, joka tuli kulkemaan asuinpaikka-alueen halki. Osa asuinpaikasta oli ennen Meinanderin kaivauksia ehtinyt tuhoutua tienrakennustöiden yhteydessä. Kaivausalueella I havaittiin väriltään vahvan punainen kulttuurikerros, joka ei kuitenkaan ollut kokoonaisuudessaan esihistoriallista alkuperää. Kerroksen vahvuus vaihteli 30 - 70 senttimetriin ja löytöinä siitä saatiin kvartsia, muutama pala tekstiilikeramiikkaa sekä joitakin historialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä. Kulttuurikerros oheni länttä kohti mentäessä. Kaivauksissa todettiin myös neljä liettä, joista kolme esihistoriallista. Neljännen lieden vierestä löytynyttä C:n muotoista tulusrautaa (KM 13433:86) Meinander pitää myöhäisenä, jopa keskiaikaisena. Alueelta löydettiin myös pieni määrä lasitettus keramiikkaa. Toinen kaivausalue sijaitsi Sepänjärven lounaispuolella, mutta siellä löydöt jäivät niukiksi; ne käsittivät vain kvartsia ja sitäkin vain muutamasta ruudusta.Vuoden 1954 kaivausalueista kolmas sijaitsi Huutijärven asuinpaikka-alueen ulkopuolella, Pohtiolammen luoteispuolella.(Meinander 1954)

Vuonna 1956 Esko Sarasmo suoritti tutkimuksia Väinölän (Elomaan) tontilla ja siihen eteläkaakosta liittyvän Penttilän (Hallamaan) tontin pohjoisreunalla. Tonteilla oli jo aloitettu uusien omakotitalojen rakennustyöt, ja osa muinaisjäännöksestä oli ehtinyt tuhoutua. Kaivauksissa löytyi kuoppaliesi ja talteen otettiin noin 200 palaa kivikautista keramiikkaa, kiviesineitä ja iskoksia. Keramikka oli pääasiassa varhaiskampakeramiikkaa sekä lisäksi Koskimiehen mukaan mahdollisesti tyypillistä kampakeramiikkaa. (Sarasmo 1956; Koskimies 1968 1968, 7 - 8, 93)

1960- ja 70-lukujen taitteessa Huutijärven asuinpaikkaa tutki Mirja Koskimies (1969, 1971, 1972, 1973). Kaivaukset liittyivät Kangasala - Sahalahti -tien rakentamiseen. Vuoden 1969 tutkimusalue sijaitsi C. F. Meinanderin vuoden 1954 kaivausalueen I välittömässä läheisyydessä nykyisen Ponsantien ja Sahalahdentien risteysalueella. Kaivauksissa havaittiin heikosti punertava maakerros, jonka joukossa oli tummanpunaisia kulttuurimaalaikkuja. Heikosti punertavan maannoksen luonne, siis se oliko kysessä alueelle luontainen maakerros vai ihmistoiminnan synnyttämä kulttuurikerros jäi kaivauksissa selvittämättä. Koskimies kuitenkin arvelee, ettei kyseessä ole ainakaan kokonaan ihmistoiminnasta syntynyt maannos. Löydöt alueelta käsittivät kvartsia sekä kampa- ja nuorakeramiikkaa.(Koskimies 1969, 1 - 5)

Koskimies jatkoi Sarsan alueen tutkimuksia vuonna 1971 koekaivauksella, joka sijoittui Huutijärven asuinpaikan Lentola- nimisen alakohteen alueelle, Lentolan tilan pihamaan pohjoisosaaan ja talon luoteispuolella olevalle pellolle. Alueelle tehtiin yhteensä kahdeksan koekuoppaa, joista yhdessäkään ei ollut havaittavissa kulttuurimaaksi luokiteltavaa maannosta. Löytöjäkin (pieni määrä kvartsia, hiotun kiviesineen pala, palanutta luuta sekä muutamia historiallisen ajan löytöjä) saatiin vain kahdesta koekuopasta.(Koskimies 1970)

2000-luvulla on Huutijärven asuinpaikka-alueella suoritettu useita arkeologisia tutkimuksia. Vuonna 2003 tutki Hanna-Maria Pellinen asuinpaikkaa koekaivauksin Huutijärven Parvelan alueella ja Vadim Adel aluetta Elomaan alakohteen pohjoispuolella. Adel jatkoi koekaivausta Huutijärvellä vuonna 2005, nyt Huutolan alakohteen alueella. Kesällä 2006 suoritti Kalle Luoto koekaivauksen Ponsantien länsipuolella suunnitellun kevyenliikenteenväylän alueella, Autio-Lundenin alakohteen läheisyydessä.

Kaivausmenetelmät ja dokumentaatio

Noin kolmesataa metriä pitkälle tutkimusalueelle kaivettiin suunnitellun maakaasuputkilinjan kohdalle tai läheisyyteen yhteensä 26 koeruutua (kartat 1 ja 2). Koeruudut olivat neliömetrin laajuisia ja pääsääntöisesti etelä-pohjoissuuntaisia. Koska koeruudut sijaitsivat laajalla ja korkeuseroiltaan suurella alueella, ei koeruutuja sidottu yhteen kaivausten sisäiseen koordinaatistoon. Koeruudut numeroitiin lännestä itään (1 - 26). Tutkimusalueen ollessa laaja, jaettiin se ala-alueisiin A - C. Alue A käsittää kokonaisuudessaan Ponsatien länsipuolisen alueen, alueen B kattaessa koeruutujen 9 - 22 välisen alueen. Alue C sijaitsee pellolla koeruutujen 24 - 26 välisellä alueella.

Aiempien kaivaushavaintojen perusteella (Luoto 2006) tiedettiin maannoksen Ponsantien länsipuolisella alueella (alue A) olevan pintakeroksestaan sekaantunutta. Tällä alueella (koeruudut 1 - 8) maannoksen pintakerros kuorittiin sekaantuneelta osaltaan traktorikaivurilla. Menetelmä osoittautui oleelliseksi kaivausten onnistumisen kannalta, sillä 1950-luvulla Kangasala - Sahalahti -tietä rakennettaessa oli tienpohjaksi ja Sarsanuoman täytteeksi tuotu paikalle runsaasti täyttömaata (ks. Meinander 1954; tietä rakentamassa olleen informantin suullinen tiedonanto toukokuussa 2010). Tämä oli selkeästi havaittavissa koeruutujen maannoksessa, jossa paikoin täyttökerroksen paksuus oli jopa puolentoista metrin paksuinen (koeruudussa 7). Koneellisesti poistetun täyttökerroksen paksuus vaihteli 23 ja 150 senttimetrin välillä. Käytännössä sekaantunutta täyttökerrosta poistettiin itse koeruutua laajemmalta alueelta kaivausteknisistä syistä johtuen (kuva 5). Paikoin karkean soran seassa oli suuria kivä, joita ei pystytty poistamaan edes traktorikaivurilla. 1950-luvulla Kangasala - Sahalahti -tien rakentamisessa mukana olleen informantin mukaan karkeaa, isojakin kiviä sisältävää soraa tuotiin tienpohjustamiseksi ja Sarsanuoman täytteeksi Kuohunharjulta. Ponsantien itäpuolisella alueella (alueet B ja C) koeruudut sen sijaan kaivettiin käsin alusta alkaen.

Koeruudut kaivettiin osin lapiolla ja osin kaivauslastaa ja rikkalapiota käyttäen. Lapiolla kaivettaessa maannos seulottiin 5 mm seulalla. Lapiolla kaivettiin sellaiset maannokset, joiden voitiin havaita oleva sekoittuneita. Tällaisia sekoittuneita kerroksia olivat Ponsantien länsipuolelisella alueella esiintynyt ruskea hiekkakerros, josta saatiin löytöinä niin historiallisen ajan kuin esihistoriallisenkin ajan löytöjä sekä Ponsantien itäpuolisen alueen turve- ja peltokerrokset. Kaivausteknisesti haastavaksi alueeksi muodostui tutkimusalue Sepänjärven pohjoispuolella, jossa koekuopista muodostui pohjaan kaivettaessa erittäin syviä. Syvin koeruuduista oli liki kaksi metriä (koeruutu 14) muidenkin alueen koeruutujen ollessa pääsääntöisesti syvyydeltään ainakin metrin. Myös kaivausalue A:n koeruuduista osa oli keskimääräistä syvempiä (koeruudut 1, 3, 6, 7 ja 8).

Koeruutujen maannokset kaivettiin maayksiköittäin ja 20 cm kerroksissa. Tarkoituksena oli erottaa erilaisista konteksteista (eri maayksiköihin liittyvät) tulleet löydöt selkeästi omiksi kokonaisuuksikseen. Mikäli maayksikkö oli syvempi kuin 20 cm, kirjoitettiin samalle yksikölle useampia löytöpuseeja asianmukaisin löytösyyvyyksin varustettuna. Mikäli maayksikkö ei ollut paksuudeltaan 20 cm, kirjoitettiin sille silti oma pussinsa löytösyvyystiedoin varustettuna. Koeruutujen kaivaminen maayksiköittäin luonnollisissa kerroksissa osoittautui toimivaksi metodiksi ja hyödylliseksi myöhemmin jälkityövaiheessa maannosten syntyprosesseja ja luonnetta pohdittaessa.

Kenttätöiden aikana koeruutujen maannoksia dokumentoitiin valokuvaamalla musta-valkofilmille ja digitaalikameralla sekä kirjoittamalla muistiinpanoja. Myös tasokarttoja piirrettiin silloin kuin se katsottiin tarpeelliseksi. Korkeuksien vaaitsemisessa kaivauksilla käytettiin vaaituskonetta, kartoituksessa ja muussa dokumentaatiossa apuna kela- ja nivelmittoja sekä bussolia. Korkeus siirrettiin kaivausalueelle läheisen Sahalahdentien ja Kisarannantien risteyksen kaakkoispuolella olevan talon luoteiskulmassa olevasta kiintopisteestä. Kiintopisteen korkeus oli 93,54 m mpy ja se on N60-järjestelmän mukainen. Kenttätöiden päätteeksi koeruudut peitettiin ja kaivausalueet maisemoitiin.

Kenttätöiden ollessa vielä käynnissä tehtiin tutkimusalueella maaperätutkimuksia puristinheijarillla A-Insinöörien Geotestin toimesta (kuva 6). Kairaukset tehtiin jo pohjaan kaivettujen ja täytettyjen koeruutujen kohdalla, jolloin vältyttiin vahingoittamasta mahdollisia olemassa olevia kulttuurikerroksia. Kaivausten aikana otettiin myös itse joitakin hiilinäytteitä (ks. luettelo otetuista hiilinäytteistä), joita ei kuitenkaan vielä lähetetty analysoitaviksi.

Jälkityöt

Jälkityöt tehtiin Pirkanmaan maakuntamuseolla syksyn 2009 kuluessa. Kartat piirrettiin puhtaaksi käyttäen MapInfo -tietokoneohjelmaa. Löydöt puhdistettiin ja luetteloitiin Kansallismuseon kokoelmiin. Löydöt, jotka eivät päätyneet Kansallismuseon kokoelmiin, luetteloitiin Excel-taulukkona ja valokuvattiin. Luettelo poistetuista löydöistä ja kuvat kyseisistä löydöistä löytyvät tästä raportista.

Mustavalkonegatiivit arkistoitiin Museoviraston arkeologian osaston arkistoon. Osa digitaalivalokuvista luetteloitiin Tampereen museoiden käyttämään Siiri-kuvatietokantaan. Kaikki digitaalikuvat on kuitenkin talletettu myös CD:llä Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön kokoelmiin.

Kaivaushavainnot

Alue A

Ponsantien länsipuolisella tutkimusalueella A (kartta 1) oli kauttaaltaan havaittavissa karkean soran kerros, jonka paksuus vaihteli 23 - 150 senttimetriin (kuva 7). Soran joukossa oli paikoin suuria, halkaisijaltaan jopa yli metrisiä kiviä, joita ei pystytty siirtämään edes traktorikaivuria apuna käyttäen. Kerros tulkittiin jo kaivausten alkuvaiheessa Kangasala - Sahalahti -tien perustustyöhön ja toisaalta Sarsanuoman täyttöön liittyväksi. Tulkinta sai vahvistusta Meinanderin kaivauskertomuksesta vuodelta 1954 sekä tietöissä 50-luvulla mukana olleen informantin tiedonannosta kaivausten loppupuolella. Infiormantin mukaan suurikivistä soraa oli ajetettu paikalle leveälti tienpohjaksi. Täyttökerros poistettiin koeruutujen kohdalta traktorikaivurilla arkeologisesti mielenkiintoisten kerrosten esiin saamikseksi. Täyttökerroksesta tehtiin joitakin löytöjä, joista suurin osa oli resenttejä. Joukossa oli kuitenkin yksi kvartsi-iskos sekä palaneen luun pala.

Täyttökerroksen jälkeen oli lähes jokaisessa koekuopassa alue A:lla havaittavissa ruskean hiekan kerros (kuva 7), jonka paksuus vaihteli 15 - 38 senttimetriin. Ainoastaan koeruudussa 6 sitä ei esiintynyt. Kerroksesta saatiin löytöinä sekä historiallisia että esihistoriallisia löytöjä. Kerros lienee ennen 1950-luvulla tapahtunutta alueen täyttämistä edeltänyt luonnollinen maanpinta.

Koeruuduissa 1 - 5 oli ruskean hiekkakerroksen alla havaittavissa punertavan tai oranssinpunertavan hiekan kerros (kuva 8). Kerroksen paksuus vaihteli 9 - 18 senttimetriin. Kerroksesta saatiin esihistoriallisia löytöjä (vähäinen määrä kvartsi-iskoksia, palanutta luuta ja piitä) mutta samasta kerroksesta löydettiin koeruuduista 3 ja 4 myös historialliselle ajalle ajoittuvaa löytöaineistoa (punasavikeramiikkaa, rautanaulan katkeomia, tiiltä ja lasia). Kerros ei siis ainakaan kokonaisuudessaan ole esihistoriallisen ihmistoiminnan synnyttämä. Koeruudussa 5 (kartta 3) oli oranssinpunaisen hiekan kerroksen yläpuolella havaittavissa paksuudeltaan kuusi senttimetriä oleva viininpunertavanruskea hiekkakerros, josta saatiin löytöinä piitä, kvartsia ja palanutta luuta, mutta myös venäläinen kopeekka vuodelta 1812 ja neljä palaa tiiltä. Kerros lienee syntynyt nuoremman ihmistoiminnan vaikutuksesta syntyneen ruskean hiekkakerroksen ja oranssinpunaisen hiekkakerroksen sekoittumisesta toisiinsa. Oranssinpunaisen tai punertavan hiekan kerroksen alta paljastui kellertävänharmaa tai harmaa hiekkakerros, joka tulkittiin alueen luontaiseksi pohjamaaksi.

Koeruutujen 6 - 8 maannokset osoittautuivat koeruutujen 1 - 5 maannoksia sekaantuneimmiksi. Ainoastaan koeruudussa 8 oli havaittavissa ruskean hiekan kerros eli alueen luontainen maanpinta ennen 1950-luvulla tapahtunutta täyttöä. Kerros oli kuitenkin 130 cm syyvyydessä sora, hiekka ja savikerrosten alla. Maannokset oliva sekaantuneita myös löytöjensä perusteella; esihistoriallisia ja historiallisen ajan ja toisaalta täysin resenttejä löytöjä tuli samoista maakerroksista kuten oli laita myös koeruutujen 6 ja 7 kohdalla.

Alue B

Alue B:llä (koeruudut 9 - 23, kartata 1 ja 2) oli koko alueen laajuudella koeruutujen maanoksissa turpeen alla havaittavissa 10 - 75 senttimetrin paksuinen hiekansekaisen mullan tai mullan kerros. Näistä kerroksista saatiin löytöinä sekä esihistoriallisia että historiallisen ajan löytöjä. Koeruuduissa 14, 16 ja 19 multa/hiekansekainen multakerros oli erityisen paksu. Alueella onkin ollut aiemmin perunamaa. Multakerroksen tai hiekansekaisen multakerroksen alla oli alueen koeruuduissa kerrostuneina harmaan tai ruskean hiekan/hiesun kerroksia, joista osa oli selvästi sekaantuneita. Sekaantuneista kerroksista tehtiin niin esihistorialliselle ajalle kuin historiallisellekin ajalle ajoitettavia löytöjä.

Erityisen mielenkiintoisena ilmiönä on pidettävä kerrostumaa, jossa oli harmaata hiesua tai hiekkaa, jonka seassa kasviperäistä aineista (kuvat 9 ja 10). Kerroksesta löydettiin historiallisen ja esihistoriallisen ajan löytöjä koeruuduista 9, 14 ja 16. Ruudussa 16 on havaittavissa kaksi erillistä harmaan, orgaanisen aineksen sekaista hiesukerrosta, joista stratigrafisesti vanhemmasta ei löytynyt kuin esihistoriallisia löytöjä (7 kvartsi-iskoksta). Kerroksia erotti toisistaan harmaan hiekan kerros, joka oli paksuudeltaan 27 senttimetriä. Kaksi orgaanisen aineksen sekaista hiekka/silttikerrosta oli havaittavissa niin ikään koruudussa 14. Koeruudusta 18 löydettiin 60 - 94 senttimetrin syvyydessä olevasta harmaan, orgaanisen aineksen sekaisesta hiesukerroksesta pelkästään esihistoriallisia löytöjä (kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta). Harmaa hiesukerros ei vaikuta likamaalta. Pikemminkin kyseessä voisi olla jonkinlainen veden muovaama maakerros. Koeruudut, joissa kyseinen kerrostuma (tai kerrostumat, kuten koeruudussa 14 ja 16) esiintyy, sijaitsevat vanhan Sarsanuoman rantavyöhykkeellä. On mahdollista, että kyseessä on Sarsanuoman tulvimiseen liittyvä kerros, ja että kerroksista saadut löydöt ovat joutuneet kontekstiin veden vaikutuksesta.

Alueen B koeruuduista numero 20 oli ainut, jossa oli havaittavissa selkeä esihistorialliselle ajalle ajoitettava kulttuurikerros (kuva 11, kartta 7). Koeruudun maannoksessa oli 56 senttimetrin syvyydessä havaittavissa punertava hiekkakerros, josta löydettiin hieman palanutta luuta. Tämän, noin yhden senttimetrin paksuisen kerroksen alla oli muutamien senttimetrien paksuinen tummanruskean hiekan kerros, josta löydettiin kvartsiydin. Punertavan hiekkakerroksen yläpuolella olleesta harmaan hiekan kerrostumasta löydettiin kolme kvartsi-iskosta. Koekuopasta ei löydetty lainkaan historialliselle ajalle ajoitettavia löytöjä. Punertava ja tummanruskea hiekkakerros esiintyivät syvemmällä kuopan eteläreunalla. Maakerros on siis sitä matalammalla mitä lähempänä muinaista Sarsankoskea ollaan. Likamaakerros, jollaiseksi punertava ja tummanruskea hiekkakerros tulkittiin, on myös vahvempi koeruudun eteläpuoliskolla.

Koeruudussa 17 oli noin 70 - 100 senttimetrin syvyydessä havaittavissa halkaisjaltaan 20 - 30 senttimetriä olevista kivistä ja tiilistä tehty pohjois-eteläsuuntainen kivi- ja tiilirivi (kuva 12, kartta 4). Rakenteeseen liiittyvästä maakerroksesta löydettiin niin esihistorillisia kuin historiallisenkin ajan löytöjä. Koeruudun maannoksen voidaan katsoa olevan erityisen sekaantunut, sillä vielä yli metrin syvyydestä löydettiin muovia. Kivi- ja tiilirivi lienee näin ollen resentti.

Koeruudussa 19 (kartat 5 ja 6) kulki itäkaakko - länsiluodesuuntainen muoviputki, joka lienee läheiseen taloon vievä raakavesiputki. Putki kaivantoineen oli sekoittanut koeruudun maannoksen noin 20 - 40 senttimetriä levyiseltä alueelta kuopan pohjoisreunasta mitattuna. Koeruudun eteläosassa oli 95 - 108 senttimetrin syvyydessä havaittavissa rusekanpunertavan hiesun kerros. Kerroksessa oli runsaasti lähes maatunutta puuta. Kerroksesta löydettiin ainoastaan historialliselle ajalle ajoitettavia löytöjä; rautanaulan katkelma, korrosoitunut metalliesine sekä kuonaantunutta tiiltä. Löydöt ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niiden perusteella pysty ajoittamaan kerrosta tarkemmin. On kuitenkin todettava, että Huutijärven Elomaan alakohteen alueella sijaitsee yhä asuttu Vääksyn kartanon torpanpaikka (ks. Luoto 2009, kohde 22).

Alue C

Alue C:lle kaivetut koeruudut (numerot 24 - 26, kartta 2) sijaitsivat Vääksynjoen länsipuolisella, heinää kasvavalla pellolla. Ohuen turvekerroksen alta paljastui peltokerros, joka oli hiesunsekaista multaa. Peltokerroksen paksuus vaihteli 22 - 55 senttimetriin. Peltokerroksen alla oli kaikissa koekuopissa havaittavissa harmaan siltin tai hienon hiekan kerros, jonka seassa oli havaittavissa paikoin punertavia, luontaisia värjäymiä (kuva 13). Koeruudut kaivettiin 50 - 80 senttimetrin syvyisiksi eikä niissä havaittu merkkejä kiinteästä muinaisjäännöksestä. Koeruuudut olivat niin ikään täysin löydöttömiä. Kaivamisen päätyttyä alkoi kuopan pohjalle kertyä vettä.

Löydöt

Keramiikkaa koekaivauksessa löydettiin yhteensä 13:n alanumeron verran; suuresta määrästä ei siis voida puhua. Osa aineistoa oli fragmentaarista tai palojen koko niin pieni, ettei keramiikkatyyppiä kyetty määrittelemään tarkemmin kuin että kyseessä on esihistoriallinen, todennäköisesti kivikautinen tai varhaismetallikautinen keramiikka (ks. KM 38265: 48, 51, 54, 73, 85, 88, 107, 125). Keramiikan joukossa oli varhaismetallikautisiksi Sarsa-Tomitsan keramiikkaan kuuluviksi luettavia kappaleita (KM 38265: 9, 17, 18, 96), joista yksi koristeltu reunapala (KM 38265:17, kuva 14). Keramiikan joukossa oli myös yksi mahdollisesti myöhäisneoliittiseksi luokiteltava kappale (KM 38265: 98). Keramiikkaa löydettiin tutkimusalueelta A koeruuduista 2 ja 4 sekä tutkimusalueelta B koeruuduista 9, 14, 15, 16, 17 ja 21. Kaikki keramiikanpalat tulivat konteksteista, joiden voitiin katsoa olevan sekaantuneita.

Tutkimusalueilta A ja B löydettiin lähes jokaisesta koeruudusta kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta. Tutkimusalueen C koeruuduista ei löytöjä tullut ollenkaan, kuten ei myöskään alueen B koeruuduista 11 ja 13. Alueen B koeruudun 12 löydöt ajoittuivat kaikki historialliselle ajalle. Kaivauksissa löydetyt kvartsin ja palaneen luun olivat kuitenkin pieniä, eikä varmaan kulttuurikerrokseen sidottavia löytöjä tullut kuin yhdestä koeruudusta, alueelta B (koeruutu 20). Kiviesineiksi tai niiden kappaleiksi luokiteltavia löytöjä saatiin yhteensä neljä kappaletta: kolme kvartsi-esinettä (KM 38265:29, 61 ja 102, kuva 15) sekä yksi kivilajiesineen, pienen kirveen tai taltan, katkelma (KM 39265: 26) koeruudusta 5 alueelta A.

Tutkimusalueen B koeruudusta 20 löydettiin kaivauksen ainoat esineet, jotka oli yhdistettävissä varmaan likamaakerrokseen. Ohuesta punertavan hiekan kerroksesta noin 56 senttimetrin syvyydestä löydettiin yksi palaneen luun kappale (KM 38265:123) ja tämän alapuolisesta tummanruskeasta likamaakerroksesta kvartsiydin (KM 38265:124).

Kaivauksilta saatiin myös historialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä, joista suurinta osaa ei luetteloitu Kansallismuseon kokoelmiin. Löydöistä tehtiin kuitenkin luettelo (ks. luettelo poistetuista löydöistä) ja löydöt valokuvattiin (ks. digitaalikuvaluettelo). Historialliselle ajalle ajoittuvien löytöjen joukossa esiintyi tavanomaista 1700- ja 1800-luvuille tyypillistä lasitettua punasavikeramiikkaa, joukossa myös muutama mielenkiintoisempi pala (KM 38265 8, 19, 55). Myös kivisavikeramiikkaa (KM 38265:3, 137, kuva 16) löydettiin kahdesta koeruudusta. Poistettujen löytöjen joukossa oli punasavikeramiikan lisäksi tiiltä, kuonaa, taso- ja astialasia, liitupiipun varren katkelmia sekä fajanssia. Kansallismuseon kokolemiin luetteloitiin kaksi koristeltua liitupiipun kopan palaa (KM 38265:4) sekä yksi astialasin kappale (KM 38265:74). Historiallisen ajan löydöt tulivat konteksteista, joiden yhteydessä ei havaittu rakenteita.

Koekaivauksessa todettiin Ponsantien länsipuolisella alueella A punertavan tai oranssinpunertavan hiekan kerros. Punertavaa tai oranssinpunertavaa hiekkaa esiintyi koeruuduissa 1 - 5. Kerroksesta saatiin löytöinä kvartsia ja palanutta luuta, mutta myös historialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä koeruuduista 3 ja 4. Punertava kerros ei siis ainakaan kokonaan ole esihistoriallisen ihmistoiminnan tulosta. Kerroksesta tulleiden esihistoriallisten löytöjen perusteella alueella sijaitsee tai on sijainnut kivi- tai varhaismetallikautinen asuinpaikka. Päätelmä saa vahvistusta Meinanderin (1954) kaivauskertomuksesta, jossa niin ikään kerrotaan vahvasti punaisesta kulttuurikerroksesta, "joka ehkei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole esihistoriallista alkuperää". Meinander kaivoi nykyisen Ponsantien ja Sahalahdentien risteysalueella ja kuvailee punaisen hiekan kerroksen ohenevan länttä kohti mentäessä. Löytöinä Meinander sai kerroksesta kvartsia, palanutta luuta sekä joitakin paloja tekstiilikeramiikkaa, mutta myös joitakin historiallisen ajan löytöjä. Punertavan kerroksen luonnetta on pohtinut myös Mirja Koskimies (1969, 3) kaivausraportissaan, joka koski kaivausta niin ikään Ponsantien ja Sahalahdentien välisessä risteyksessä. Koskimies pitää tummanpunaisia kerrostumia varmasti kulttuurimaana, mutta heikosti punertavan maakerroksen kohdalla päätyy totemaan, ettei kyseessä ole ainakaan kokonaan ihmistoiminnan synnyttämä kerrostuma vaan osin luontainen ruosteen värjäämä hiekka. Myös kesän 2010 koekaivausten tulokset viittavaat siihen, että on mahdollista, että punertavan hiekan esiintyminen tutkimusalueella A on ainakin osin luontaista. Kesän tutkimusten perusteella ei kuitenkaan voida sulkea pois mahdollisuutta, etteikö punertava kerros voisi olla myös ihmistoiminnan tulosta.

Tutkimusalueella B oli havaittavissa esihistoriallinen kulttuurikerros koeruudussa numero 20. Koeruudussa oli 56 senttimetrin syvyydellä kaksi senttiä paksu punertavan hiekan kerros, jonka alla ohut, tummanruskea hiekkakerros. Kerroksista saatiin löytöinä kvartsiydin ja vähäinen määrä palanutta luuta. Koeruudusta 20 tehtiin kaikkiaankin vain esihistorialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä. Löytöjen perusteella kulttuurikerros voidaan ajoittaa löyhästi kivikautiseksi tai/ja varhaismetallikautiseksi.

Alueella B oli havaittavissa myös harmaan hiekan tai hiesun kerros, jonka joukossa oli kasviperäistä ainesta. Tällaisia kerroksia saattoi yhdessä koeruudussa olla muutamiakin eri syvyyksillä. Kerrostumien välissä oli useimmiten harmaata hiekkaa. Löytöinä orgaanisen aineksen sekaisesta kerroksesta tuli joissakin tapauksissa pelkästään esihistoriallisia löytöjä (koeruudut 16; stratigrafian perusteella vanhempi kerros), mutta myös historialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä (koeruudut 9, 14 ja 16; stratigrafisesti nuorempi kerros). Kerrokset tulkittiin Sarsanuoman vedenpinnan vaihtelun seurauksena syntyneiksi. Kerroksista tehdyt löydöt lienevät joutuneet kontekstiinsa veden liikuttamina.

Tutkimusalue C:lle kaivetuissa koeruuduissa ei havaittu merkkejä kiinteästä muinaisjäännöksestä eikä niistä saatu myöskään löytöjä. Syynä tähän lienee koeruutujen alhainen sijainti muinaisen Sarsanuoman vedenpinnan korkeuteen nähden.

Painamattomat lähteet

Adel, Vadim 2003. Kangasala Huutijärvi. Koekaivaus kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa.

Adel, Vadim 2004. Sarsa 400 vuotta. Näyttelyn käsikirjoitus. Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa. 44 sivua.

Adel, Vadim 2006. Kangasala Huutijärvi Huutola. Koekaivaus kivikautisella asuinpaikalla 2005. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa.

Jussila, Timo 2007. Kangasala. Maaseutualueiden yleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi 2007. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa.

Koskimies, Mirja 1968. Kangasalan Sarsan keraamiset asuinpaikat. Pro gradu -tutkielma Suomen ja Skandinavian arkeologiassa, Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen arkistossa.

Koskimies, Mirja 1969. Kerotmus kivikautisen asuinpaikan kaivauksesta Kangasalan Sarsan asuinpaikka-alueella 4. - 27.7.1969. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa.

Koskimies, Mirja 1970. Kangasala, Sarsa, Lentola. Koekaivaus Lentolan pihamaalla, Kangasala - Sahalahti tielinjalla 4. - 12.8.1971. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa.

Koskimies, Mirja 1971. Kangasala, Sarsan alueen inventointi. Raportti. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa.

Luho, Vilhelm B. 1939. Luettelo Kangasalan pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. Alkuperäinen raportti Museoviraston Arkeologian osaston arkistossa.

Luoto, Kalle 2006. Koekaivaus Ponsantien W-puolella. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa.

Luoto, Kirsi 2009. Kangasala - Sahalahti. Arkeologinen inventointi maakasuputkilinjan suunnittelualueella. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa.

Meinander, C. F. 1954. C. F. Meinanderin kaivaukset Kangasalan Sarsan asuinpaikalla 17. - 29.5.1954. Museoviraston Arkeologian osaston arkistossa.

Nurminen, Teija 1994. Kangasalan inventointi 1993. Raportti. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon arkistossa.

Pälsi, Sakari 1923 (?). Sarsan kivikautiset asuinpaikat Kangasalla. Museoviraston Arkeologian osaston arkistossa.

Sarasmo, Esko. 1956. Kangasala, Sarsa. Ennakkoselostus kaivauksesta 20.7.1956.

Painetut lähteet

Miettinen, Mirja 1993. Kangasalan Sarsa, esimerkki Pirkanmaan kehistyksestä kivikaudesta pronssikauteen. Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja PIrkanmaalta, 1: Näkökulmia Pirkanmaan esihistoriaan. Tampereen museot. ss. 25 - 41.

KM 38265: 1 - 139