Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikkö teki keväällä 2010 arkeologisen inventoinnin Tampereen Veijamäenkadun asemakaavamuutosalueella. Veijanmäenkatu 16 - 20 asemakaava-alueella sijaitsevalle tontille (15-4940-6) laadittiin asemakaavan muutosta. Kaava-alueelta ei ollut ennestään tiedossa muinaismuistolailla rauhoitettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä. Sen molemmin puolin sijaitsevat kuitenkin rautakautiset kalmistot; itäpuolella Pappulanmäki (837010021)ja koillispuolella moniosainen Veijankujan (837010022) kalmisto. Kaava-alueen ja sen lähiympäristön muinaisjäännöstiedot perustuivat ennen kevään 2010 tutkimuksia vuoden 1994 arkeologiseen inventointiin, jossa esimerkiksi Veijankujan kalmiston yhteydessä ja lähellä ei ollut mahdollisuutta tehdä koekuoppia.

Kaavamuutosalueella oli arkeologisesti potentiaalisia alueita, joita ei oltu tarkastettu aiempien arkeologisten tutkimusten yhteydessä. Tästä syystä siellä tuli tehdä MRL 9 §:n ja muinaismuistolain 13 §:n mukainen arkeologinen inventointi, jossa selvitettiin sijaitseeko alueella kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Kevään 2010 Veijanmäenkadun arkeologisen inventoinnin kenttätyöt tehtiin 26.-27.4. välisenä aikana ja inventointiin liittyvät jälkityöt heinäkuussa 2010. Inventoinnin teki FM Kirsi Luoto Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksiköstä. Hankeen kokonaisbudjetti oli 2300 € (+ alv).

Inventointikohteena oleva kaavamuutosalue sijaitsee Tampereen Ristinarkun kaupunginosassa, noin 4 kilometriä itäkaakkoon Tampereen Kalevan kirkosta. Noin 400 metrin päässä tutkimusalueesta itään kulkee Tampereelta Jyväskylään ja siitä pohjoiseen vievä moottirie (9, E63). Vajaan sadan metrin päässä pohjoisessa kulkee puolestaan Sammon valtatie. Tutkimusaluetta rajaa pohjoisessa Veijanmäenkatu ja luoteessa ja idässä Isomäenkatu. Lännessä ja etelässä alue rajautuu pienteollisuusalueeseen ja kaupungin puistoalueeseen. Muualla tutkimusalueen ympäristöassä on omakotiasutusta.

Itse tutkimusalueella sijaitsee pääasiassa niin ikään pienteollisuuteen liittyviä rakennuksia. Alueen koillisosassa on kuitenkin viereisen tontin asuinrakennukseen liittyvä navetta sekä tiilirakenteinen makasiini. Aivan tutkimusalueen länsiosassa on pinta-alaltaan noin 700 neliömetriä oleva joutomaa-alue, jossa kasvaa nuoria lehtipuita. Lisäksi tutkimusalueen kaakkoisosassa on noin 150 neliömetrin suuruinen alue, jossa kasvaa muutamia omenapuita. Tämä alue on osa laajempaa puutarhamaista aluetta, joka pääasiassa sijaitsee tutkimusalueen pohjois- ja koillispuolella. Maasto tutkimusalueella viettää loivasti kohti etelää ja lounasta.

Hankealueen välittömässä läheisyydessä, noin 40 metriä länteen, sijaitsee Pappulanmäen osittain tuhoutunut polttokenttäkalmisto. Noin 90 metrin päässä tutkimusalueesta itään sijaitsee puolestaan Veijankujan pääasiassa viikinkiajalle ajoittuva polttokenttäkalmisto.

Tutkimusalueen maankäytöstä johtuen kiinteiden muinaisjäännösten esiintymisen kannalta potentiaalisinta aluetta oli tutkittavan alueen länsi-, koillis- ja kaakkoisosassa. Muualla alueella oli 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suoritettu teollisuushallien perustus- sekä maankaivu- ja täyttötöitä, joissa tutkimusalueen maannosta oli kuoritettu sekä paikalle tuotu maata muualta.

Kaavamuutosalueen lähistöllä on tehty edelisen kerran arkeologisia tutkimuksia vuonna 1994, jolloin Teija Nurminen tarkasti Tampereen perusinventoinnin yteydessä lähiset Veijankujan ja Pappulanmäen kalmistot. Tuolloin Veijankujan kalmiston ympäristöä ei ollut mahdollisuutta tutkia tarkemmin. Pappulanmäen kalmiston alueelle ei inventoinnissa tehty koekuoppia kohteen selkeän muinaisjäännösluonteen vuoksi. Sen sijaan Pappulanmäen eteläpuoliselle entiselle pellolle kaivettiin yhteensä neljä koekuoppaa. Näissä maa-aines oli harmaata, tiivistä savea. Koekuopista tuli ainoastaan moderneja löytöjä.

Nurmisen inventointia ennen Pappulanmäen ja Veijankujan kalmistot on käynyt tarkastamassa Tuula Heikkurinen-Montell vuonna 1988. Veijankujan ja Pappulanmäen kalmistot on todettu kuitenkin jo vuonna 1971 Jouko Rädyn arkeologisessa inventoinnissa. Tämän jälkeen Veijankujaa on tutkinut kaivauksin Arja Karivieri (1986, 1988) sekä tarkastanut Leena Söyrinki-Harmo vuonna 1986.

Kesällä 2010, keväisen inventoinnin jälkeen, teki Pirkanmaan maakuntamuseo Pappulanmäen kalmistolla arkeologisen koekaivauksen, jonka tarkoituksena oli selvittää Pappulanmäen kiinteän muinaisjäännöksen rajat. Koekaivettu alue sijaitsi noin 35 metrin päässä inventointialueen länsireunasta. Kaivauksen johti FM Vadim Adel (Ks. Vadim Adelin raportti Pirkanmaan maakuntamuseon arkistossa.).

Esityövaiheessa tutustuttiin tutkimusalueen lähistöllä sijaitsevien Pappulanmäen ja Veijankujan kalmistojen tutkimushistoriaan ja luonteeseen näistä aiemmin tehtyjen tutkimusraporttien avulla. Päälähteenä käytettiin Teija Nurmisen Tampereen perusinventointia vuodelta 1994. Tutkimusalueelle ei kirjallisten tai arkistolähteiden perusteella sijoitu historilallisen ajan kiinteitä muinaisjäännöksiä. Lähin historiallisen ajan kohde on Takahuhdin historiallinen kylänpaikka noin 800 metriä tutkimusalueesta luoteeseen.

Kentällä tutkimusaluetta havainnoitiin silmämääräisesti, jonka jälkeen kiinteiden muinaisjäännösten esiintymisen kannalta potentiaalisille alueille kaivettiin koekuoppia. Koekuopat olivat kooltaan noin 50 x 50 cm ja ne kaivettiin pääsääntöisesti puhtaaseen pohjamaahan saakka. Paikoitelleen maannoksen luonnetta havainnoitiin kairaamalla T-piikillä. Maannos oli kuitenkin joissakin kohdin niin tiiviiksi tamppautunutta, ettei siihen saanut kaivettua kuoppaa edes lapiolla. Näin oli kuitenkin vain kohdissa, jossa maannos mitä ilmeisimmin oli häiriintynyttä paikalla aiemmin tapahtuneen maankäytön vuoksi. Tällöin tyydyttiin varsinaisen koekuopan sijaan kaivamaan koepisto, jonka laajuus oli noin 30 x 30 cm (koekuopat 14 - 17).

Tutkimusaluetta ja koekuoppia dokumentoitiin valokuvaamalla sekä mustavalkofilmille että digitaalikameralla, kirjoittamalla muistiinpanoja sekä piirtämällä karttoja. Mittaukset tehtiin kentällä käyttäen apuna bussolia, teikkejä ja kelamittaa. Alueelle ei siirretty korkeuskiintopistettä, eikä koekuoppien korkeutta merenpinnasta vaaittu. Jälkityövaiheessa yleiskartta piirrettiin pihtaaksi käyttäen MapInfo -ohjelmaa. Digitaalikuvat luetteloitiin Tampereen museoiden ylläpitämään KuvaSiiri -tietokantaan sekä talletettiin myös CD:lle Pirkanmaan maakuntamuseon arkistoon. Mustavalkokuvia ei luetteloitu, koska alueelta ei löydetty mitään kiinteään muinaisjäännökseen viittaavaa. Inventoinnin yhteydessä tehdyt löydöt olivat luonteeltaan resenttejä, eikä niiden luetteloimista Kansallismuseon kokoelmiin katsottu tarpeelliseksi. Koekuoppien kuvauksen yhteydessä (Liite 1) on yleisluontoinen maininta kustakin koekuopasta tehdyistä löydöistä konteksititietoineen.

Kuten jo aiemmin on todettu oli kiinteiden muinaisjäännösten esiintymisen kannalta potentiaalisinta aluetta tutkittavan alueen länsi-, koillis- ja kaakkoisosassa ja nämä olivat alueet, joille inventoinnin yhteydessä myös kaivettiin koekuoppia. Muualla alueella oli 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suoritettu maankaivu- ja täyttötöitä, joissa tutkimusalueen maannosta oli ainakin osin kuoritettu sekä paikalle tuotu uutta maata. Tutkimusalueen etelä- ja lounaisosassa säilytettiin myös autonromuja, joten tutkittava ala oli täällä pieni. Autonromut sijaitsivat kuitenkin alueella, jolla moderni maankäyttö oli ollut intensiivisintä ja todennäköisyys kiinteän muinaisjäännöksensäilymiseen näin ollen suhteelisen pieni. Muutamia koekuoppia kaivettiin kuitenkin myös tälle alueelle.

LÄNSIOSA

Inventointialueen länsiosassa (ks. kuva 1) olevalle, lehtipuita kasvavalle joutomaa-alueelle kaivettiin yhteensä 10 koekuoppaa (koekuopat 1 - 10). Tämän alueen itäkaakkoisosan maannos oli selvästi sekaantunutta: maanpinnallekin oli havaittavissa, että noin 6 x 16 m kokoiselle alueelle oli tuotu maata muualta. Joutomaa-alueen pohjois- ja länsirajalla oli suurehkoja komposti- ja puutarhajätekasoja, jotka rajasivat koekuopitettavan alueen laajuutta.

Joutomaa-alueen lounaisosassa oli havaittavissa resentti ilmiö A (ks. kuva 2). Se oli kooltaan noin 8 x 5 metriä oleva U:n muotoinen kasa, joka piti sisällään pääasiassa maatunutta sahanpurua. Lähistöllä oli havaittavissa kasa lähes maatuneita lautoja, jotka lienevät paikalla olleen sahauspaikan jäänteet. Sahanpurukasan lounasikulmassa oli halkaisijaltaan noin 3 metriä oleva pyöreä, sammaloituneita kiviä sisältävä maansekainen röykkiö. Röykkiön päällä oli hieman betonijätettä. Röykkiön eteläpuolinen alue on aikanaan olut peltoa, joten en pidä mahdottomana, että röykkiö olisi pieni resentti peltoraunio. Toisaalta se voi liittyä myös sahauspaikan rakenteisiin. Kiinteästä muinaisjäännöksestä tai muutoin suojeltavasta rakenteesta ei kuitenkaan ole kyse.

Maannos joutomaa-alueelle tehdyissä koekuopissa käsitti yleensä vain ohuen humuskerroksen. Tämän alla saattoi olla olla 10 - 20 cm paksu multakerros, mutta näin ei suinkaan ollut kaikissa koekuopista. Osassa kuopista humuskerroksen alta paljastui harmaanruskea hieta tai ruskean hiekan/mullansekaisen hiekan kerros. Nämä kerrokset, kuten multakerroskin, sisälsivät löytöjä, jotka olivat luonteeltaan resenttejä. Sekoittuneiden multa ja hieta/hiekkakerrosten alta paljastui harmaan, kovan siltin kerros, joka tulkittiin alueen luontaiseksi maannokseksi. Tätä tulkintaa tukee myös Nurmisen vuonna 1994 tekemä havainto Pappulanmäen eteläpuolelle tehtyjen koekuoppien maanoksesta (Nurminen 1994; 101). Yhteenvetona voidaan todeta, ettei joutomaa-alueelle tehdyissä koekuopissa ollut havaittavissa mitään kiinteään muinaisjäännökseen viittaavaa.

Joutomaalla sijaitsi myös suurehko, laakea maakivi. Kivi sijaitsi alueen pohjoisosassa ja sitä peitti osin puutarhajätekasa. Näkyvissä ollut kiven osa kuorittiin sammaleesta mahdollisten kuppien tai muiden hakkausten havaitsemiseksi. Mitään tällaisia ei kivessä kuitenkaan ollut havaittavissa.

KAAKKOISOSA

Tutkimusalueen kaakkoisosassa oli teollisuushallien väliin jäävällä alueella pieni kaistale puutarhamaista aluetta, jolla kasvoi omenapuita (ks. kuva 3). Pääosa puutarhasta sijaitsi tutkittavan alueen ulkopuolella, tontin 15-4940-7 alueella. Tutkimusalueen puoleiselle osalle puutarhaa tehtiin yhteensä kolme koekuoppaa (koekuopat 11 - 13, ks. kuva 4). Koekuoppien maannoksessa ei ollut havaittavissa selkeää turvekerrosta, vaan multakerros alkoi heti maanipinnasta. Noin 30 cm paksun multakerroksen alta palajastui harmaan hiesun kerros, joka tulkittiin alueen luontaiseksi maannokseksi. Löytöinä koekuopista saatiin resenttejä löytöjä sekaantuneesta multakerroksesta. Mitää kiinteään muinaisjäännökseen viittavaa ei koekuopissa ollut havaittavissa.

Koekuoppien 11 - 13 luoteispuolen aluetta kairattiin T-piikillä noin 10 x 10 metriä kokoiselta alueelta. Suurimmassa osassa kairauksista oli havaittavissa samankaltainen maannos kuin koekuopissa 11 - 13. Osa kairanpistoista jäi kuitenkin vain 20 cm syvyisiksi, koska maannos tätä syvemmällä oli niin kovaa, ettei kaira uponnut syvemmälle.

Myös alueella tiilisestä makasiinirakennuksesta lounaaseen suoritettiin kairausta (ks. kuva 5). Täälläkin kairanpistojen enimmäissyvyydeksi jäi 20 cm maannoksen kovuuden vuoksi. Tehdyissä pistoissa ei havaittu mitään arkeologisesti mielenkiintoista. On oletettavaa, että maanoksen kovuus tällä kohtaa kuten koekuoppien 11 - 13 luoteispuolellakin, liittyy alueen myöhempään maankäyttöön, sillä kairattu alue sijaitsee aivan yhden teollisuushalleista välittömässä läheisyydessä.

ETELÄREUNA

Tutkimusalueen etelä- ja lounaisosaan, teollisuushallien taakse, alueelle, jossa sijaitsi autonromuja, kaivettiin yhteensä kolme koepistoa (ks. kuva 6). Maannoksen oletettiin olevan täällä sekaantunutta, sillä maanomistajan kertoman mukaan alueen alkuperäinen maannos oli 1900-luvun jälkipuoliskolla kaivettu pois ja tilalle kuljetettu täyttömaata muualta. Koska alueelle oli kaavamuutossuunnitelmassa esitetty omakotiasutusta, päätettiin alueelle kaivaa varmistukseksi muutamia koekuoppia. Nämä jäivät maannoksen kovuuden vuoksi kuitenkin koepistoiksi, joiden laajuus oli noin 30 x 30 cm.

Maannos alueella oli erittäin kovaa, sekaantunutta ja sisälsi ainoastaan resenttejä löytöjä. Koepistoissa tai alueen silmämääräisessä havainnoinnissa ei havaittu mitää kiinteään muinaisjäänökseen viittaavaa. Koekuopan 16 kaakkoispuolella havaittiin resentin betonisen kivijalan jäänteet.

Huomionarvoista on tutkimusalueen eteläreunan ja sen eteläpuolisen tontin välinen korkeusero: eteläisempi tontti sijaitsee noin 1 - 1,5 metriä alempana kuin tutkittavana olleen tontin eteläreuna. Vaikka maanpinta laskeekin kohti etelää, ei näin suurta korkeuseroa voida pitää luontaisena, vaan se lienee seurausta molempien tonttien intensiivisestä maankäytöstä.

KOILLISOSA

Tutkimusalueen koillisosa käsitti tutkimusalueen ulkopuolella olevan asuinrakennuksen piha-alueen sekä teollisuusalueen asfaltoitua pihaa (ks. kuva 7). Asuinrakennukseen liittyvä navetta ja tiilimakasiini sijaitsivat tällä alueella. Navetan ja tiilimakasiinin väliin jäi kapea kaistale nurmikolla olevaa asuinrakennuksen piha-aluetta. Tänne kaivettiin yksi koekuoppa (koekuoppa 17, ks. kuva 8). Maanomisajan mukaan myös tällä alueella oli tehty 1900-luvun jälkipuoliskolla maankaivu- ja täyttötöitä. Koekuopan maannoksessa oli havaittavissa maanoksen sekaantuneisuus. Ohuen nurmikerroksen alta paljastui sorakerros, jonka alta puolestaa tuli alueen luontaiseksi maannokseksi arvioitu harmaa, kovan siltin kerros.

Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti arkeologisen inventoinnin Tampereen Veijamäenkadun asemakaavamuutosalueella selvittääkseen sijaitseeko siellä kiinteää muinaisjäänöstä. Inventoinnin tulosten perusteella voidaan todeta, ettei tutkitulla kaavamuutosalueella sijaitse kiinteää muinaisjäännöstä.

Arkistolähteet:

Nurminen, Teija 1994: Tampereen perusinventointi. Pirkanmaan maakuntamuseon arkistossa.